TV2, A2-ilta ja aiheena Koulukiusaaminen. Katsoin ohjelman
jälkilähetyksenä puolilta öin Yle Areenasta ja harvoin on mikään saanut
samanlaisen tunteiden vuoristoradan aikaan. Oikeastaan aihe poltteli mielessä
todella mielenkiintoiselta, kun kuulin jostain muutamaa päivää etukäteen että
tulevana tiistai-iltana keskusteltaisiin aiheesta, joka koskettaa myös itseäni.
Olen kokenut peruskouluaikanani eri asteista kiusaamista aikanaan. Osa on ollut
lievää, osa hyvinkin raakaa. Ajatuksia, muistoja ja tunteita tuli
jälkilähetyksen aikana aika paljon, oikeastaan yllättävänkin paljon.
Ensimmäiset kiusaamiskokemukset ovat 15-16 takaa, eli ensimmäiseltä luokalta.
Olin ensimmäisellä luokalla arka, hiljainen, pelokaskin, hieman ujo ja
rauhallinen pikkupoika, aika kiltin näköinen. Olin pienessä, hyvin pienessä
kyläkoulussa, jossa kaikki tunsivat tasan tarkkaan toisensa. Ei ehkä vielä
ensimmäisinä koulupäivinä, mutta kuitenkin hyvin nopeasti. Jossain vaiheessa
ensimmäistä luokkaa minua alettiin nimitellä, nälviä, kiusoitella ja härnätä,
en enää muista onneksi mitään nimityksiä tai sanoja. Oikeastaan mieleen on
jäänyt nyt vain itseäni lähinnä naurattava juttu. Vuotta vanhempi poika heitti
ilmaan kävyn ja sanoi "Tossa on sun muna". Monet sanat tuntuivat
herkästä pojasta aika pahalta, kiusaaminen ei ollut kovin rankkaa, mutta olin
ainoa härkkimisen kohde ja minua uhattiin vetää turpaan. En tiennyt
kiusaamiselleni mitään syytä, mutta silti vain ja ainoastaan minä valikoitui
uhriksi. Kiusaaminen kuitenkin loppui, kun sain sanottua asiasta kotona, ja
vanhempani kertoivat opettajalle, joka oli vanhemmilleni tuttu, ja asia loppui
sitten aika lailla siihen. Vähän aikaa sain sietää kyräilyä vanhemmilta
pojilta, mutta lopulta se hiipui kuitenkin. Nimittely ja syrjiminen tuntuivat
epäoikeudenmukaisilta ja kohtuuttomilta, en ymmärtänyt että mistä kiusaaminen
johtui, ja etsin syitä lähinnä itsestäni. Kuitenkaan en omalla käytökselläni
ollut tietoisesti provosoinut ketään. Tästä ei kuitenkaan ole kovin syviä
sielun haavoja jäänyt, mutta kuitenkin koin olevani erilainen kuin muut.
Tietynlaista toiseutta tunsin koko ala-asteen ajan johtuen ehkä siitä, että
asuimme syrjässä, perheemme ei ollut paikkakuntalaisia eikä ns. kyläläisiä.
Ala-aste on jäänyt kuitenkin mieleen kuitenkin
päälimmäiseksi ihan mukiinmenevänä aikana. Kuitenkin harppaus yhdestä eteläisen
Suomen pienimmistä kyläkouluista muutaman sadan oppilaan kokoiseen yläasteeseen
ei ollutkaan kovin helppo. Syrjäkyliltä keskustaan ja lintukotomaisesta
ympäristöstä kovaan yläastemaailmaan oli henkisesti aika iso harppaus. Vaihdoin
ennen yläasteen alkua luokkaa, joten minun ei tarvitsisi olla suoranaisissa
tekemisissä ala-asteen luokan kanssa, sillä viimeisillä ala-asteen luokilla
minulla oli vatkuvaa vääntämistä yhden luokkalaiseni kanssa, joten puhtaalta
pöydältä aloittaminen tuntui parhaimmalta vaihtoehdolta. Uudella luokallani oli
useita ennestään tuttuja ihmisiä ja kavereita. Näkymät yläasteen aloittamiselle
olivat sangen valoisat ennakkoon.
Yläasteeni oli moderni, monissa asioissa huomattavan edistyksellinen ja
aktiivinen kiusaamisen torjumisessa, näin koulu itseään mainosti ja siltä
kaikki vaikutti. Koulu oli toiminut 7. luokkaa aloitellessani vasta 6 vuotta,
joten kaikki vaikutti todella hyvältä.
Mutta jouduin
kuitenkin kerran viikossa menemään kuitenkin vanhan luokkani kanssa puukäsityön
sekä kotitalouden tunnit alkuperäisen luokkani kanssa, joten jouduin kuitenkin
tekemisiin vanhojen luokkalaisteni kanssa. Tämä johtui byrokratiasta ja kaikki
listat eivät olleet päivittyneet ajantasaisiksi. Tätä oli toisaalta vain kerran
viikossa, joten maailman ei siitä pitäisi kaatua. Aloitus uudessa koulussa oli
sangen mainio, olin rohkea, olin aika sosiaalinen ja yritin tutustua uuteen
luokkaani. Kaikki näytti olevan mallillaan ja hetken sitä olikin, mutta sitten
kotitaloustunnilla ryhmäni eräs poika alkoi käyttäytymään todella
epäkohteliaasti minua kohtaan, oltuaan ensimäisellä tunnilla sangen hurmaava ja
mukava. Sama poika kuulemma juonsi jotain televisio-ohjelmaa, josta hän leveili
aika paljon. Kotitaloustunnilla hän keskittyi buustaamaan omaa egoaan,
halailemaan ja lirkuttelemaan tytöille ja dissaamaan minua ja erästä toista
poikaa, joka oli vähän avuton keittiössä, ja joka punastui hyvin helposti, oli
hiukan pyöreä ikäisekseen ja ehkä sellainen vähän herkkä poika.
"Tiivii-staar" alkoi mustamaalaamaan minua ja ilkeilemään ihan
jatkuvalla syötöllä, puukäsityössä ryhmän kovanaamat ja TV-star sekä vanha
luokkalainen alkoivat jauhamaan minusta paskaa, jota jatkui oikeastaan melkein
koko vuosi, aina silloin kun opettaja ei ollut paikalla. Selvisin kuitenkin
puukäsityötunneista ihan kohtalaisen helpolla, lukuun ottamatta muutamaa
nyrkiniskua, joita eräs nuorisorikollisen alku jakoi lähietäisyydeltä aina
välillä pelotellakseen. Muistan kuitenkin ainaisen epävarmuuden, jota koin aina
ennen puukäsityöntunteja, sillä koskaan en tiennyt, mitä tuleman piti. Yleensä
perjantait olivat viikon paskin päivä, koska silloin koko päivä meni käsitöissä
ja köksässä. Pääsin kuitenkin helpommalla, kuin ehkä kaikkein huonoimmassa
sosiaalisessa asemassa ollut poika. Käsityöluokassa oli jollakin jäänyt kesken
viidakkoveitsi(?), jolla pari ryhmän poikaa keksivät jätkäporukan suureksi
iloksi alkaa jahtaamaan veitsen sekä eläimellisen taistelukarjunnan sekä
mielipuolisen ilmeen kanssa tuota raukkaa. Sivusta vain seurasin tuota,
onnellisena siitä että itse vältin tuon. En itse säikkynyt samalla tavalla,
vaikka ymmärrän täysin tuon homman aiheuttaman paniikin.
Kotitalouden tunnillta pullataikinaani laitettiin suolaa,
joten pullani maistuivat pahalle, ja sekös kiusaajia nauratti.
Kotitalousluokkia oli kaksi, joista väki kulki välillä luokkien välillä, ilman
lupaa tietysti. Eräs kiusaajien keksimä huvitus oli läiskiä esiliinojen
nauhoilla tuota toista kiusattua. Itse säästyin pahemmilta läiskinnöiltä, tai
oikeastaan ei tuota voinut läiskimiseski kutsua. Oikea termi on ruoskiminen.
Sillä mitä terävämpi ruoskaisu, sitä isompi tuskanhuuto, josta tietysti sitä
suurempi mielihyvä kiusaajille. Tämä luokassa tapahtuva mielivalta korostui
keväällä, sillä köksänopettaja vaihtui joulun tienoilla, mutta muutos oli
pahempaan päin. Vaikka ehkä opettajana opettajaksi tuli pätevämpi, mutta
pedagogina muutos oli huonoon suuntaan. Oikeastaan en voi vielä tänäkään
päivänä hyväksyä sitä, että kotitalouden opettaja näki ja kuuli merkittävän
osan mitä luokassa tapahtui. Näin useasti, kun keski-ikäinen kotitalouden
opettaja näki, kuinka "ruoska" sivalsi, mutta hän ei reagoinut
mitenkään. Tämä tuntuu vielä tänäkin päivänä oikeusmurhalta. Luokassa vallitsi
täysi vidakon laki. Oikeastaan kunniotukseni meni koko kouluun seitsemännen
luokan lopussa, kun koulun kevätjuhlassa jaettiin hymypatsas. Patsas jaettiin
tuolle TV-staralle, joka oli kenties koulun kaksinaamaisin oppilas. Opettajalle
hän oli kieli ruskeana ja miellytti minkä kerkesi, hymyili oikein mairesti,
mutta oli täysi perseenreikä ja yksi pahimpia henkisiä kiusaajia koko koulussa.
Kuitenkin tätä pahempaa oli luvassa omassa luokassani, jossa
ei kuitenkaan ollut viidakkoveistä tai esiliinoja. Luokassani oli 4-5 henkilöä,
jotka olivat kaikki minua vastaan ja kiusasivat minua 7-8-ajan. Väliin mahtui
myös välillä seesteisempiä jaksoja, jolloin sain olla enemmän rauhassa, mutta
nimittely, syrjiminen, nälviminen, pois-sulkeminen, fyysinen väkivalta, jatkuva
haukkuminen ja lyttääminen alkoivat jossain 7- luokan alkuvaiheilla. Tätä
paskaa jatkui kaksi vuotta. Menestyin siitä huolimatta oikeastaan aika hyvin
koulussa, en lintsannut koskaan ja olin keskimääräistä tunnollisempi koulussa.
En osaa silti sanoa miksi valikoiduin uhriksi. Olen ihan normaalin näköinen,
normaalin kokoinen, pukeuduin normaalisti ja tytöt ihastuivat 7-luokkalaiseen
pikku-Juuhaniin ja monet pitivät minusta, minulla oli aina koulun ulkopuolella
kavereita ja koulun ulkopuolella ei koskaan ollut ongelmia. Kotona sain olla
oma itseni ja kuitenkin kestin vain kaiken. Tiesin, että tämä loppuu
viimeistään kun pääsen 9.luokalta. En enää ollut arka tai ujo kuten
ensimmäisellä luokalla, vaan avoin, sanavalmis ja rauhallinen. Kuitenkin sain
kuulla päivästä toiseen olla "vitun homo", hinttari, homonnäköinen,
oksettava... Tai oikeastaan en enää muista miksikä minua haukuttiin, koska
kiusaamisen alkamisesta on kuitenkin 10 vuotta. Oikeastaan mikä minussa oli
vikana, oli etten oikein ehkä tajunnut yläasteen lainalaisuuksia vaan olin ehkä
henkisesti vähän pikkuvanha, minulla meni koulu hyvin ja minulla oli
tulevaisuuden suunnitelmia. En ollut ehkä tarpeeksi cool ja tarpeeksi kova. En
myöskään oikein tiennyt mitä odottaa koko yläasteesta sinne mennessäni.
Sosiaalinen asemani vaan meni niin heikoksi, että olin se, jolle sai syytää
kaikki loukkaavat sanat ja jota sai muksia jos siltä tuntui. Useat kaverini
kääntyivät minua vastaan ja alkoivat sorsia samalla tavalla minua, koska se
tuntui olevan luonnon laki että "nössöjä" sai kohdella niin huonosti
kuin vain julkeaa.
Ehkä täytyy sanoa, että olen aika lahjakas suustani, joten
hiljaa oleminen ei ole oikein koskaan sopinut minulle, joten ehkä vastaan
sanominen on ollut se, josta kiusaajat provosoituvat. Koska usein kun minua
kiusattiin, puolustauduin suullani, mutta sillä oikeastaan vain kerjäsin vain
verta nenästäni. Puolustukseni kun oli aina avoin hyökkäys. En monesti
lopettanut pään aukomista, koska hiljaa olemisella ja päänaukomisella ei ollut
kovin suurta merkitystä kohteluuni. Minua kohdeltiin huonosti, vaikka olisin
koettanut olla hiljaa ja vain ignoorata kaikki solvaukset. 7. luokan keväällä
jouduin tahtomattani nyrkkitappeluun, kun luokkani kovanaama ärhenteli minulle
koko aamun, lyöden minua kerran. Löin takasin, mutta parin lyönnin vaihdon
jälkeen sama heppu sitten löi minua kasvoihin/päähän/leukaan/ohimolle, en enää
muista. Tästä sitten alkoi nyrkkitappelu, jossa en enää jaksanut välittää
mahdollisista jälkseuraamuksistani, olin niin kyllästynyt kaikkeen. Parin molemminpuolisen
nyrkin iskun jälkeen (päähän) jäin alakynteen ja kaaduin maahan.
Luokkalaiseni
tuli väliin, jolloin tappelu saatiin taltutettua. Opettaja saatiin paikalle
kesken välitunnin ja hommaa alettiin selvittää. Myöhemmin sain tietää, että tuo
nyrkki-yrkki oli ala-asteella tapellut nyrkkeineensä aikaisemminkin ja hänelle
päähän lyöminen oli siis tuttua. Minua vietiin rehtorin puhutteluun, samalla
tunsin poskipäiden/ohimon kohdalla kasvavan patin, samalla kun itkunsekainen
tie vei kohti pääkallopaikkaa. Jouduimme molemmat rehtorin puhutteluun ja
hommaa alettiin selvitellä. Kiusaamistapauksia selviteltiin 7-8- luokkien
aikana muistaakseni 2-3 kertaa, mutta kaikki olivat yksittäistapauksia, ja
koin, että kaikkea kokemaani vähäteltiin, enkä osannut vaatia oikeuksiani,
saati sanoa mitä kaikkea olin kokenut. Koin että olin ehkä ansainnut tämän,
tämä on normaalia ja että kestän tämän. Nyrkiniskut ei jäänyt ainoaksi, mutta
tämä oli pahin kommellus. Eri opettajat näkivät, kun minua kolautettiin
polvella takaraivoon ja lyötiin nyrkillä naamaan kesken enkun tunnin. Näihin
puututtiin heti, kuraattori otti asiakkaikseen osan kiusaajista ja jotain
kiusaamisen estämiseksi tehtiin. Kuitenkin minua riuhdottiin, minuun käytiin
muutamaan kertaan käsiksi ja aina en voinut olla varma fyysisestä
koskemattomuudesta. Joskus minut uhattiin tappaa tai hakata. Mutta kiusaaminen
ei kokonaan loppunut missään vaiheessa. "Anteeksipyynnöt" vaihtuivat kyräilyyn,
mutta se ei loppunut missään vaiheessa.
Sitten on tietysti henkinen väkivalta. Katseet, eleet ja
kehonkieli. Niilläkin voi osoittaa, kuinka paljon halveksuu toista ihmistä.
Kuitenkin myös se, kuinka muu luokka hyväksyy kiusaamisen tai ei puutu siihen
tarpeeksi on todella nöyryyttävää. Miksi minun kanssani ei kukaan halua olla?
Olen kuin spitaalinen, minuun ei haluta olla missään yhteydessä, minua
vältellään kuin ruttoa ja useamman kuin yhden kerran olen saanut etsiä reppuani
milloin mistäkin, milloin löytäen sen jostain kaapin päältä, milloin täynnä
vessapaperia, milloin penaalini on kasteltu, milloin tulen myöhässä tunnille
vain siitä syystä, että etsin reppuani. Avun pyytäminen on vaikeaa, tai se
tuntuu mahdottomalta. Jos kerron, minut hakataan. Tai kaadetaan portaissa. Jos
puhun, minua ei oteta vakavasti vaan katsotaan kuin kehitysvammaista, jonka
sanomista ei halutakkaan edes ymmärtää tai sitten matkitaan puhetta, korostaen
jollain mielikuvituksellisella äänellä. Kuitenkin koulun jälkeen saatetaan olla
puheväleissä, jopa ystävällisiä. Tai sitten tukistetaan ja heitetään hattua
bussin takaosassa. Arvostellaan ääneen. Olen huomannut, kuinka tarkasti
vaistoaa, jos itsestä puhutaan jossain sivummalla. Ja kuinka neuroottinen olo
siitä tulee, kun on herkistynyt kuulemaan kuinka miljoonannen kerran minun
vastenmielisyydestäni puhutaan.
Kuitenkaan tarinani ei ole edes kaikkein rankimmasta päästä.
Minua on kuitenkin kiusattu vain niin pieni osa peruskouluajastani. Vaihdoin
yläastetta siirtyessäni yläasteelle. En siksi, että minua kiusattiin, vaan
koska perheeni muutti toiselle paikkakunnalle. Kun tajusin, että ympäristö ja
yläaste vaihtuivat, huokaisin helpotuksesta. Minun ei
tarvisi_enää_koskaan_ikinä_nähdä kiusaajiani, minun ei tarvitsisi olla missään
tekemisissä kenenkään kanssa yläasteestani ja voisin aloittaa puhtaalta
pöydältä. Yhdeksäs luokka sujui kohtalaisen ongelmitta, tulin toimeen koulun
kovisten kanssa ja sulauduin massaan kohtalaisen hyvin, vaikka olin uusi
luokassa ja paikkakunnalla. Kukaan ei tiennyt, että olin ”vitun homo” ja
kiusattu kaksi edellistä vuotta. Minussa ei siis ehkä olisi mitään vikaa.
Kuitenkin en silti voi hyväksyä sitä, miten heikoilla kiusattu on kouluelämässä.
Kaikki eivät saa olla koulussa rauhassa. Joidenkin koskemattomuutta saa rikkoa
ja heitä saa lyödä. Heille saa tehdä väkivaltaa. Heihin saa käyttää mitä mielikuvituksellisempia
haukkumasanoja, yleisimpinä varmaan homo, läski, huora, rillipää, neekeri näin
muutamia mainitakseni. Heitä ei oikein puolusta kukaan, sillä heidät on lyöty
niin maihin, ettei sieltä oikein nousta enää omin avuin. Jos kaikki hyväksyvät
joidenkin mielivaltaisen kohtelun ja auktoriteetit ja ammattilaiset eivät näe
tai eivät tiedä tai hiljaa hyväksyvät kaiken, ei koulukiusatulla ole juuri kapista
kulkukoiraa parempi osa.
En osaa sanoa, kuinka pahat jäljet minulle on kiusaamisesta
jäänyt. Sanotaanko näin, että olen käynyt peruskoulun extreme-version.
Sellaisen, jossa ei toimi oikeus ja moraali. Jossa minulla ei ole mitään arvoa.
Mitä tästä on seurannut tähän päivään? En oikeen osaa sanoa. Olen periaatteessa
antanut kiusaajilleni anteeksi, sillä he ovat säälittäviä. En anna heidän
sanomisien tai tekemisien vaikuttaa enää elämääni, sillä jos olisin heille
katkera niin mielestäni se olisi sama kuin heillä olisi vieläkin valtaa elämääni
ja he voisivat kiusata minua menneisyyden haamuina. Kuitenkin naurahdan
halveksuen kouluni kiusaamisen vastaiselle linjalle. Kaikki juhlapuheet ja
hienot sanat kiusaamisen vastaisuudesta ovat kaikki pelkkää paskaa.
Kiusaamiseni estämiseksi koetettiin kyllä tehdä jotain ja siihen puututtiinkin,
mutta vaikutus ei ollut pysyvä ja vaikutukset kosmeettisia. Koska en koskaan
myöntänyt kiusaamista tai jos myönsin, vähättelin niitä. Sisulla ja omin
voimin, läpi harmaan kiven. Kuitenkin, olen vahvempi kuin kiusaajani. Minua ei
saatu nujerrettua. Kiusaaminen on kuitenkin heijastunut kasvukipuina
nuoruudessa. Itsetunto on ollut aika heikko ja oma kuva kehostani on ollut
pitkään negatiivinen. Minulla puhkesi lukiossa paniikkihäiriö, joka saattaa
olla osaltaan koulutraumoista peräisin. Kuitenkin sekin on jo taakse jäänyttä elämää. Koin, ettei minussa ollut hirveästi
hyvää ja koin pitkään olevani vastenmielinen ja lukiossa ajauduin pellen
rooliin, koska sillä sai positiivista huomiota ja sosiaalinen asemani oli
parempi, koska olin aika hauska. Juttunani pidettiin yläasteella joskus aika
ihmeellisinä, mutta siitä on vuosien mittaan kasvanut ehkä parhain aseeni,
nimittäin persoonallinen huumori. Yläasteella en ehkä osannut vielä käyttää
sitä, joka saattoi johtaa siihen että minua pidettiin friikkinä. Tai sillä
pystyi laskemaan leikkiä kiusaajista, jotka eivät kestäneet sitä, jos heidät
saattoi outoon valoon sanoilla. Joten siitä sai jälkeenpäin kärsiä. Mutta
nykyään huumori on elämässäni yksi kantava voima.
Oikeastaan itsetunnon ja siitä, mitä itsestäni ajattelen,
sekä oman itseni kehittymisen kannalta kiusaaminen on ehkä jättänyt jälkensä.
Olen aina kuitenkin onnistunut säilyttämään jonkinlaisen oman arvon tunnon
itsessäni, minua ei edes pahimpina aikoina saatu nujerrettua ja luotin, että
tulevaisuudessa minun ei enää tarvitse kestää tällaista. Myös se, että jonakin
päivänä näytän, on saanut jaksamaan vaikeimpina aikoina. Epävarmuus ja oman
identiteetin uudelleenrakentaminen ovat olleet aika hankalia asioita, mutta en
osaa sanoa kuinka iso osa nuoruuden aikuistumisprosessi ja kiusaaminen ovat
sitten loppujen lopuksi vaikuttaneet. Ehkä ajatus siitä, ettei koskaan kelpaa
tai siitä että ettei osaa mitään ovat peruja kiusaamisesta. Kuitenkin koen,
että olen kohtalaisen tasapainoinen nuori mies ja minulla on ollut kuitenkin
ihan hyvä elämä, vaikka minua on kiusattu rankastikin. Minulle kuuluu ihan
normaalia elämää, opiskelen yliopistossa ja olen ihan tyytyväinen nykyiseen
elämääni. Kuitenkin vielä vuosien jälkeenkin, vaikka en anna kokemusteni
hirveästi vaikuttaa nykyiseen elämääni, nosti tuo kiusaamisohjelma aika
vahvasti kaikenlaisia tunteita pintaan. Vihaa kaikkia kiusaajia, toisten
alistajia kohtaan. Vihaa omaa kiusaajia kohtaan ja vihaa kouluväkivallan
mahdollistavaa järjestelmää vastaan. Vihaa kaikkia niitä, jotka ovat niin
tunnekylmiä että pystyvät kiusaamaan.
Surua kaikkien kiusattujen puolesta.
Surua niiden puolesta, jotka eivät ole kestäneet ja ovat vaurioituneet pahemmin
kuin minä. Surua. Myötätuntoa. Iloa, että asiasta puhutaan. Melkein kyyneleitä,
kun eräs kiusaamiseen osallistunut pyysi puhelimitse kiusatulta kyynelin
anteeksi. Toivoisin, että edes yksi kiusaajistani ymmärtäisi pyytää anteeksi.
Mutta halveksin heitä. He ovat säälittäviä. Todella raukkamaisia. Mutta teitte
minusta oikeastaan aika paljon vahvemman. Nyt kestäisin aika hyvin, ehkä niin
hyvin että minun olisi hyvin helppo olla kiusaaja, koska tietäisin miten sen
saa tuntumaan kaikkein pahimmalta. Mutta haluaisin olla se, joka tulisi väliin.
Puuttuisi. Sillä niin monet eivät sitä uskalla tehdä. Ja se on melkein
anteeksiantamatonta. Niin monet näkivät, miten minua kohdeltiin, mutta kenties
puhuivat siitä että se on kamalaa, mutta konkreettisesti se ei ainakaan näkynyt
elämässäni mitenkään jos sellaista oli. Mutta kiusaajilleni haluaisin sanoa,
että ette edes onnistuneet nujertamaan minua kiusatessanne. Huonosti kiusattu
(rasvaista naurua). Teitte minusta vain vahvemman, ehkä vaikeamman kautta mutta
aika tehokkaasti.
Samalla tuntuu aika julkisuustempulta joidenkin entisten kiusaajien
puhua kiusaamisesta ja saarnata sen pahuudesta. Mutta ehkä järkeä on kuitenkin
onneksi sen verran tullut päähän, että edes ymmärtää mitä on tehnyt. Joidenkin
tyhmyydestä ja aikuiseksi kasvamisesta joutuu vain toiset maksamaan aika kovaa
hintaa. Mutta tulin, näin ja voitin, minua ei nujerrettu, vaan olen kuin
soturi, joka on palannut taistelukentältä, vaikka verille ja haavoille lyötynä,
mutta terveenä ja arpisena sankarina takaisin kotiin. Olen ihan
mukavannäköinen, vantteran miehen kokoinen, mukava, sydämellinen,
huumorintajuinen ja mitäköhän kaikkea muuta, en vitun homo, oksettava, läski,
finninaama… Jos tästä tarinasta on jollekkin jotain hyötyä, niin kannatti
kirjoittaa keskellä yötä pitkä kertomus kiusaamisesta ja siitä selviämisestä.
Kaikkea en varmastikaan ole kertonut ja kaikkea ei enää edes muistakaan, mutta
toisinaan tunteet vain tulevat vieläkin tuolta ajalta pintaan. Sen verran
syvälle se kuitenkin on sattunut.
Kaikesta huolimatta onnellinen,
-Juska-
Edit. Jälkikirjoituksena mainittakoon, että mahdolliset tekstissä ilmenevät kirjoitusvirheet ja mahdollisesti yöllisen kirjoittelun vuoksi tekstissä saattaa olla ajatuskatkoksia, mutta kun oli asiaa niin piti kirjoittaa luomet puolitangossa :D
