Tehtaalla on ollut kuolemanhiljaista viime aikoina, voi vain
kuulla kuinka sadepisarat ropisevat tehtaan ruosteista peltikattoa vasten ja
rotat juoksevat pitkin tuotantolinjoja, mutta nyt on naaraskissat päästetty
häkeistään pistämään poskeensa rotanrontit ja sirkkelit ulisevat kirkuvina
taas. Sangen monta monituista päivää ja sekuntia on kulunut edellisistä
sivalluksista täällä, mutta oikeastaan syynä taukoon on ollut elämä. Olen kyllä
kirjoittanut edelleen, mutta kirjoittaminen ei ole ollut julkista ja paljon
ehtinyt tapahtumaan sitten edellisen tekstin… Niin globaalisti maailma on
kirjaimellisesti kiehunut välillä, mutta varsinkin omassa elämässä on moni asia
myllertänyt sitten edellisen tekstin. Edellistä raapustusta kirjoittaessa olin
vantaalainen postin trukkipaavo, joka vietti epätietoisena tulevaisuudesta
välivuotta, keräten dollarit povitaskuunsa ja koettaen keskittyä orientoitumaan
tuleviin pääsykokeisiin. Elämä tuntui olevan jossain määrin hakoteillä monella
eri mittarilla mitattuna, olin kuluttanut koulunpenkkiä ilman mitään
konkreettista tulosta, ajautuen umpikujaan mitä ammattillisesti teen. Olin jo
kerran hakenut pääsykokeissa yrittäen alanvaihtoa, vasemmalla kädellä lukien
olin jäänyt koulupaikasta ihan pari hikistä pistettä, jääden pronssiselle
varasijalle. Nyt kuitenkin olin jo päättänyt laittaa hikisille kuntaopinnoille
pisteen, ja kuitenkin epävarmuus kaihersi rinnassa.
Uusilta huudeilta |
Pääsin
sitten kouluun, pisteet olisivat riittäneet kahteenkin eri kouluun, mutta vain
toiseen saa oikeuden koulupaikkaan, ja sitten aloin pakata henkisiä kimpsuja ja
kampsuja kohti Lappia. Ja täällä minä nyt sitten olen, kodassa taskulampun
valossa kirjoittelen revontulten tanssiessa taivaalla ja poronkellojen
kilkattaessa tunturissa, arktisen tuulen soittaessa vaivaiskoivuja juon
teerenmarjamehua ja piilottelen repussa uuden opintosuunnan koulukirjoja. Moni
muukin asia on heittänyt häränpersausta tässä kuluneen vuoden aikana, mutta
kaikesta en jaksa tässä lässyttää, koska tarina on pitkä ja monisyinen. Joka
tapauksessa nyt tuntuu että monista muutoksista huolimatta olen vapaa, vaikka
opiskelu aiheuttaa vähän elämään stressiä enkä voi matkustella ulkomailla
kovinkaan ahkerasti, on ainakin ammatillinen suunta selkeämpi kuin aiemmin.
Välillä kaipaan takaisin Helsinkiin ja Tampereelle, jo sangen rakkaiksi
tulleisiin entisiin kotikaupunkeihin, joiden ihmisvilinä, bussien ja ratikoiden
nitinä ja kolina ovat tulleet niin tutuiksi. Täällä Rovaniemeltä puuttuu
sellainen kaupunkimaisuus ja sen tuoma kuhiseva kaupunki ympärillä, joka
inspiroi jollain tavalla tosi paljon. Toisaalta täällä Pohjolassa on hyvät
puolensa, pieni yliopisto tarjoaa yhteisöllisyyttä ja paljon tuttavia. Jollain
tavalla ei ole vain kasvoton ohikulkija ruuhkassa tai satunnainen nuori mies
junassa, vaan täällä pärstä on tuttu monelle ja olemalla sopivasti aktiivinen
avautuu uusia juttuja eteen. Suhtaudun tähän Lappiin uteliaalla asenteella ja
etelänikävä helpottaa pannullisella itsetehtyä Cafe Lattea tai käymällä
etelässä, vielä etelämmän ikävä katsomalla kuvia matkoilta.
Napapiirillä with Pedro & Rasheed |
Täytyy
yskäistä tähän väliin, että on aika haasteellista saada aikaan pitkästä aikaa
julkaisemiskelpoista juttua, sen verran saranat ruosteessa että ei oikein tahdo
millään saada pihtisynnytettyä jutun juurta. En oikein koskaan ole kirjoittanut
mitään ammatillista kirjoittelua, huumorisuoni vaatii sopivan höpöä fiilistä ja
kaunokirjoittelu taas selkeää inspiraatiota ja luovuutta. Kirjoittajan
sieluntuskaa siis, jota ei välttämättä rivien välistä näe. Se on vain
kauhistuttavaa, kun edessä on paljon valkoista tilaa, jonka pitäisi täyttää
omilla ideoilla, ja ajukoppa kumisee tyhjyyttään. Mutta sangen näppäränä
verbaliikkavoimisteluna tällainen avajaisteksti toimii.
Hostasin sohvasurffareita viime viikolla |
Olen
usein miettinyt ja pohtinut kirjan kirjoittamista, mutta ongelmallista on se
rimakauhu, kun olen hinannut vaatimustason hengentuotoksesta Tampereen
tornihotellin ylätasanteelle, ja kaikki sitä huonommat eivät kelpaa itselleni.
Ehkä kirjoitan sitten, kun saan vähän harmaasävytettyä kerrosvälit, ja
mustavalkoisuuden printattua ajattelusta paperille. Minulla on jo epäselvä
mielessä muhiva kirjoitusteema-aihio, mutta se vaatii vielä vähän kirkastamista
ja paskimpien särmien sorvaamista pois. En kuitenkaan vilauttele hameen helmoja
vielä, ettei paljas idea pääsisi kaiken kansan nähtäville, vaan saisi vielä
pöhistä pöhinäpöntössä. Sitä odotellessa kirjamessujen järjestäjät voivat
roudata sellaisen upottavan plyyssisohvan messuständille, jossa voivat sitten
haastatella ensikirjailijaa… Vaatimattomuuden sanotaan kaunistavan, mutta koska
en oikein karskiuttani halua kauniiksi pojaksi, niin nyt on tavoitteet tuutattu
maailmalle ja itsellenikin tietoisuuteen, jolloin on jo ensimmäinen askel kohti
toteutusta tehty.
Yritin
vääntää vähän uutta ilmettä blogille, mutta kun ei miellyttänyt uudistukset
vielä visuaalista silmää, niin täytyy nysvätä myöhemmin.
Kevätaurinkoa
kaikille,
-Juska-