Ohikiitävää

Välähdyksenomaisesti raitiovaunu kolisee ohitse lumisen puiston, jonka ympäröivät jugend-tyyliset koristeelliset kerrostalot. Ilta luo katuvaloineen Bulevardille sumuisen valon, kun talvinen ilma on lauhtunut pakkasrintamasta lauhaan. Surumielisesti katseeni lipuu kaupungin valoissa, samalla kun mietin mitä kaikkea nämä talot ovat saaneet vuosikymmenien aikana todistaa. Lähihistoria nousuineen ja laskuineen ovat lyhyttä verrattuna ihmisikää vanhempien talojen rinnalla. Selittämätön surumielisyys. Hetki sitten törmäsin älykännykkäni näytöllä selittämättän surumielisyyden aiheuttamaan keskusteluun. Selittämätön surumielisyys ei ole mikään mielenterveyden hirvikolari vaan sukua läheistä sukua melankolisuudelle. Melankolia on tunnetila, jossa ihminen kokee selittämätöntä kaipuuta johonkin, loputonta kaihoa johonkin tai tuntee surumielisyyttä jostain nimeämättömästä syystä. Melankolia ja sen johdannaiset nostalgia ja kaikokaipuu ovat inspiroineet ihmisiä kautta aikain.

Ainolassaan ja sen läheisissä metsissä koki melankoliaansa Jean Sibelius, joka joutsenten lentoa tarkkaillessaan koki melankoliaansa, jota voi kuulla vielä nykypäivänäkin hänen musiikissaan. Tuonelan Joutsen vaikkapa on oiva esimerkki tästä. Surua kaiken lopullisuudesta ja ajan vääjäämättömästä kulumisesta. Luonnossa tämä heijastuu varsinkin Suomessa, kun luonnon kiertokulku ja 4 seasons sopii tänne paremmin kuin Vivaldin vuodenaikoihin. Kenties siksi suomalainen kulttuuri onkin niin melankolinen, mutta ei suomalainen ole melankoliansa kanssa tässä universumissa yksin. Venäläinen melankolia onkin varmaan maailmankuulua. Orhan Pamukin kirjat Turkista ja monet muut. Oikeastaan melakolia on mielentila, joka sopivina annoksina on oikein miellyttävä. Syksyisin villasukat, takkatuli ja viltti ovat teitä kaihoon ja tuohon uinuttavaan olotilaan.

Linkki Sibeliuksen melankoliseen Tuonelan Joutsen (Youtube).


Vaikka ei miellä olevansa melankolinen ihminen, voi silti olla sitä esimerkiksi nostalgian muodossa. Ennen oli miehet rautaa, laivat oli puuta hiiohoi, vai miten se menikään. Joku haluaa ajaa amerikanraudalla Route 66:n, kenties ikävöit Esson baareja nelostien varressa tai muuten vain mielensäpahoittajan lailla kaikki oli ennen paremmin. Mutta totuus on että mennyt ei koskaan palaa ja se kultainen aika oli aina ennen. Jos kysyttäisiin kultaisella 80:lta että onko tämä kulta-aikaa niin tuskimpa vain. Jos 20 vuoden päästä nykyhetki miellettäisiin kulta-ajaksi niin todennäköisesti ei olisi. Tietysti oma henkilökohtainen onni saattaa olla totta juuri nyt, jota sitten kenties kultareunuksin koristelluin muistoin kaihoisasti muistelisi, mutta todennäköisesti aika värittynein muistoin. Carpe diem, tartu hetkeen, sisältää aika hienon viisauden kaikessa simppeliydessään. Hetkessä elämistä ei ole kovin helppoa aina muistaa, varsinkin jos Visa Creditin lasku on iso ja palkkapäivä lähitulevaisuudessa tai jos stressi vavisuttelee jännittyneisyydellään nykyhetkeä.

En ole asiantuntija että onko melankoliaan taipuvaisuus surematonta surua vai mistä se johtuu, mutta toisaalta se on taitelijasielujen luovuuden aarreaitta, josta on syntynyt muistelmiaan kirjoittanut muumipappa, suomalainen tango- ja iskelmämussiikki, retrovillitykset, hipstereiden vinyylien kuuntelu, rautalankakulttuuri, Sibeliuksen musiikki, keskiaikamarkkinat ynnä lukemattomat muut erilaiset asiat, joita ei olisi ilman tätä ihmisestä kumpuavaa tunnetilaa. Voi olla että tämä kaikki on myös herkkyyden yksi lukemattomista lisäominaisuuksista, kun erilaiset asiat aiheuttavat tunteita, joille rakentuu merkityksiä elämään. Tämä kirjoitus on saanut insiraationsa tästä yhdestä facebook-keskustelusta ja sunnuntai-illan palloilu Helsingin keskustassa vain vahvisti sitä, kun Bulevardilla ihmiset ulkoiluttivat koiriaan ja katu valmistautui vastaanottamaan yötä vastaan. Keskustan liikkeiden isoista ikkunoista siivoojat laittoivat ravintolan penkkejä siivoamista varten ylös. Ihmiset matkalla koteihinsa, ratikat kolisemassa kauemmaksi matkalla Katajanokalle ja Arabianrantaan. Mielenkiintoisen näköiset ihmiset kahvilassa juomassa chailattejaan, riemu ja rentous ja tarkkailijan ulkopuolisuus tästä sisällä olevasta elämästä. Illan vääjämätön saapuminen, sulkemisajat ja yksin käveleminen, vain vahvistivat tätä melankolista kirjoittajan mielentilaa. Samalla jotenkin niin kipeän kaihoisa mutta samalla jotenkin niin lämmin elämän virta. Nyt nämäkin häivähdykset ovat jo kadonneet ajan kulkuun eikä niistä enää kiinni saa. Melankoliaa.

Laitan tähän vielä videon inspiroivaan lauluun. Olitpa laulusta mistä tahansa lauluun liittyävästä asiasta mitä mieltä tahansa, avaan omat havaintoni laulusta. Kappaleessa on kaunis sävel ja tässä laulussa on läsnä kaipuu aavalle merelle, kenties meren tuolle puolen. Huuliharpun ääni kertoo surumielisyydessään suurta tarinaa keskellä pimeää merta yli sata vuotta sitten Atlantilla. Tämä laulu (englanniksi Nearer God to Thee) oli viimeinen jonka Titanicin kannella ollut orkesteri soitti ennen laivan syöksymistä meren syleilyyn vieden soittajat mennessään muiden uhrien mukana hautaansa. Laulajan ääni on herkkä ja tunteellinenkin, joka vain vahvistaa surumielistä olotilaa. Kun en oikein voi upottaa tähän spotify-linkkiä, joudun laittamaan Youtube-videon, mikä ei ole ehkä paras mahdollinen alusta koska tämä toimii paremmin audiona kuin videona.

Selittämättömän surumielisin terveisin,

-Juska-

Äärirajoille

Arvoisa lukijani, tervetuloa pitkästä aikaa taasen tehtaalle,

Sylttytehtaalta ei ole hetkeen tullutkaan lätinääni, joten ehkä on taasen aika raapustella sana jos toinenkin tänne virtuaalisen päiväkirjani lisälehdille. Koko blogi on jäänyt elämässäni sivuraiteelle moneksi kuukaudeksi. Sille on ollut omat syynsä, joita en ala julkisesti tänne jaarittelemaan. Olen kyllä kirjoittanut paljonkin, mutta enemmän sellaista henkilökohtaista ranteidenavailua päiväkirjamuodossa, joten ehkä sitä on kerennyt jonkin verran myös kehittyä tässä sanojen latomisessa. Ehei, en ole ollut syvässä depressiossa tai suunnitellut suisidaalisia aikeita, tuo ranteidenavailu vain kuulosti niin proosalliselta että oli pakko käyttää. Sori siitä. Olen kuluneen 2015 vuoden aikana kasvanut aikuisemmaksi, sivistänyt itseäni paljon ja kasvattanut henkistä pääomaani enemmän kuin omaa tilipussiani säästöpankissa, sekä elämäntilanteen muutoksen vuoksi focus on ollut jossain muualla kuin blogaamisessa. Ennen kuin teette lastensuojeluilmoitusta blogin heitteillejätöstä, suollan tänne nyt sellaisen tekstillisen sushiannoksen itse kunkin luettavaksi.

Händelin Messias oli sykähdyttävä

Yksi syy kirjoittaa on, kun kesken työillan kännykkääni kilahti sähköposti merkkinä siitä, että joku oli kommentoinut erästä tekstiäni, joten tunsin kuinka sellainen henkinen sorkkarauta muljautti rinnassani terävän muljahduksen, että Juska olisi aika aktivoitua taasen. En toisaalta ole hirveästi somettanut viime aikoina koska aktiivinen valveillaoloaika on mennyt välivuotta viettäessä työn parissa dollarin kuvat silmissä, toisinaan työnarkomaanin lailla överipitkiä päiviä lisätienestien vuoksi. Kansantalous, oma talous ja verokertymät kasvuun. Joidenkin se on itsensä ja välillisesti veroja maksaen elätettävä huoltosuhteen varassa elävät ihmiset. Olen töissä ollessani samalla antanut inspiroivien ihmisten vaikuttaa ajatteluelimeen. Youtubesta löytyy todella inspiroivia luentoja pitävä inspiroivan filosofian professori Esa Saarinen, joka laittaa luennoillaan kuulijansa löytämään omasta elämästään jotain, josta voi lähteä kasvamaan jotain itselle tärkeää ja inspiroivaa. Sellaista subjektiivista psykologisfilosofista funtsintaa. Toinen sälli, joka laittaa omalla monologillaan aina maanantaisin toinen toistaan mielenkiintoisimmilla aiheilla aivot liikkeelle, on herra nimeltä Jari Sarasvuo. Omalla persoonallisella ja usein muista radioäänistä poikkeavalla tyylillään. Yle Puheelta olen kuunnellut erilaisia puheohjelmia vaihtelevista aiheista, milloin nyt sattuu olemaan laadukasta tavaraa tuloillaan.

Isojen poikien työkalut on vähän isompia

Miksi jaarittelen tästä? Siksi, että nämä laittavat ajatukset liikkeelle muuten rutiininomaisessa työssä. Välivuosi ei ole vain lööbailua ja päämäärätöntä chillailua. Olen löytänyt yliopistosta innon oppia aina vaan uutta ja oppiminen on jotain, mitä jokaisen ihmisen pitäisi tehdä elämässään. Vaikka nyt en ole kirjoilla yliopistossa, välivuosi on prosessi, jossa on aikaa kasvaa ihmisenä ja tunnistaa todelliset päämäärät, mihin pyrkiä. Minulla on jo ikävä takaisin yliopistoon mutta toisaalta nautin siitä että voin olla työelämässä. Ja seison 110% ratkaisuni takana, se oli omalla kohdallani paras ratkaisu enkä ole sitä hetkeäkään katunut. Minulla on nyt myös tavoitteita, jotka aion saavuttaa lähitulevaisuudessa. Elinikäinen oppiminen on jotain, mikä kasvattaa ihmisenä ja vie elämässä eteenpäin, sekä avaa mahdollisuuksia johonkin uuteen, mikä ei välttämättä ole vielä tässä vaiheessa tiedossa. Elinikäisen oppimisen laiminlyöminen näkyy sivistymättömyytenä. Se näkyy koulupinnareiden katupartiointina katukuvassa. Se näkyy siinä, että virheistä ei opita ja toistetaan samoja huonoja käyttäytymismalleja ihmissuhteissa tai työelämässä. Se näkyy siinä, että opettaja näyttää samoja vanhoja kalvoja vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen oppilailleen. Se näkyy siinä, että ei uskalleta tehdä muutosta tai muuttua, kun ympäröivä maailma muuttuu. Se näkyy luutuneina ja kaavoihin kangistuneina tapoina. Se näkyy päämäärättömyytenä ja riman alta limboamisena joka asiassa. Elämässä ei uskalleta heittäytyä ja olla luovia. Se näkyy katkeruutena, kun elämä ei menekään oman kässärin mukaan. Se näkyy talouden lamaannuksena.

Cafe Europaa voin suositella Tampereella

Tällä kertaa asiani oli tällaista propagandaa itsensä kehittämisen puolesta, ettet jättäisi omaa potentiaaliasi käyttämättä, mikä se oma juttusi sitten onkaan. Siksi suosittelenkin Esa Saarisen ja Jari Sarasvuon juttuja, koska kuuntelemalla guruja, voi saada jonkun idean tai oivalluksen, josta voi lähteä kehittämään jotain omaa juttuasi kohti jotain uutta. Oppimassahan me kaikki täällä olemme. Eli pois apatiasta ja katsomasta turhia videoita youtubesta. En tiedä onko tämä mitä halusit lukea kommentoijani, mutta tämä oli mitä halusin kirjoittaa.

Korkeakulttuurista nauttimassa ja sivistymässä Ateneumissa eilen

Kaikki syyt olla oppimatta uutta ovat tekosyitä.

-Juska-