Näytetään tekstit, joissa on tunniste eurooppa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste eurooppa. Näytä kaikki tekstit

maanantai 18. tammikuuta 2016

Äärirajoille

Arvoisa lukijani, tervetuloa pitkästä aikaa taasen tehtaalle,

Sylttytehtaalta ei ole hetkeen tullutkaan lätinääni, joten ehkä on taasen aika raapustella sana jos toinenkin tänne virtuaalisen päiväkirjani lisälehdille. Koko blogi on jäänyt elämässäni sivuraiteelle moneksi kuukaudeksi. Sille on ollut omat syynsä, joita en ala julkisesti tänne jaarittelemaan. Olen kyllä kirjoittanut paljonkin, mutta enemmän sellaista henkilökohtaista ranteidenavailua päiväkirjamuodossa, joten ehkä sitä on kerennyt jonkin verran myös kehittyä tässä sanojen latomisessa. Ehei, en ole ollut syvässä depressiossa tai suunnitellut suisidaalisia aikeita, tuo ranteidenavailu vain kuulosti niin proosalliselta että oli pakko käyttää. Sori siitä. Olen kuluneen 2015 vuoden aikana kasvanut aikuisemmaksi, sivistänyt itseäni paljon ja kasvattanut henkistä pääomaani enemmän kuin omaa tilipussiani säästöpankissa, sekä elämäntilanteen muutoksen vuoksi focus on ollut jossain muualla kuin blogaamisessa. Ennen kuin teette lastensuojeluilmoitusta blogin heitteillejätöstä, suollan tänne nyt sellaisen tekstillisen sushiannoksen itse kunkin luettavaksi.
Händelin Messias oli sykähdyttävä

Yksi syy kirjoittaa on, kun kesken työillan kännykkääni kilahti sähköposti merkkinä siitä, että joku oli kommentoinut erästä tekstiäni, joten tunsin kuinka sellainen henkinen sorkkarauta muljautti rinnassani terävän muljahduksen, että Juska olisi aika aktivoitua taasen. En toisaalta ole hirveästi somettanut viime aikoina koska aktiivinen valveillaoloaika on mennyt välivuotta viettäessä työn parissa dollarin kuvat silmissä, toisinaan työnarkomaanin lailla överipitkiä päiviä lisätienestien vuoksi. Kansantalous, oma talous ja verokertymät kasvuun. Joidenkin se on itsensä ja välillisesti veroja maksaen elätettävä huoltosuhteen varassa elävät ihmiset. Olen töissä ollessani samalla antanut inspiroivien ihmisten vaikuttaa ajatteluelimeen. Youtubesta löytyy todella inspiroivia luentoja pitävä inspiroivan filosofian professori Esa Saarinen, joka laittaa luennoillaan kuulijansa löytämään omasta elämästään jotain, josta voi lähteä kasvamaan jotain itselle tärkeää ja inspiroivaa. Sellaista subjektiivista psykologisfilosofista funtsintaa. Toinen sälli, joka laittaa omalla monologillaan aina maanantaisin toinen toistaan mielenkiintoisimmilla aiheilla aivot liikkeelle, on herra nimeltä Jari Sarasvuo. Omalla persoonallisella ja usein muista radioäänistä poikkeavalla tyylillään. Yle Puheelta olen kuunnellut erilaisia puheohjelmia vaihtelevista aiheista, milloin nyt sattuu olemaan laadukasta tavaraa tuloillaan.
Isojen poikien työkalut on vähän isompia

Miksi jaarittelen tästä? Siksi, että nämä laittavat ajatukset liikkeelle muuten rutiininomaisessa työssä. Välivuosi ei ole vain lööbailua ja päämäärätöntä chillailua. Olen löytänyt yliopistosta innon oppia aina vaan uutta ja oppiminen on jotain, mitä jokaisen ihmisen pitäisi tehdä elämässään. Vaikka nyt en ole kirjoilla yliopistossa, välivuosi on prosessi, jossa on aikaa kasvaa ihmisenä ja tunnistaa todelliset päämäärät, mihin pyrkiä. Minulla on jo ikävä takaisin yliopistoon mutta toisaalta nautin siitä että voin olla työelämässä. Ja seison 110% ratkaisuni takana, se oli omalla kohdallani paras ratkaisu enkä ole sitä hetkeäkään katunut. Minulla on nyt myös tavoitteita, jotka aion saavuttaa lähitulevaisuudessa. Elinikäinen oppiminen on jotain, mikä kasvattaa ihmisenä ja vie elämässä eteenpäin, sekä avaa mahdollisuuksia johonkin uuteen, mikä ei välttämättä ole vielä tässä vaiheessa tiedossa. Elinikäisen oppimisen laiminlyöminen näkyy sivistymättömyytenä. Se näkyy koulupinnareiden katupartiointina katukuvassa. Se näkyy siinä, että virheistä ei opita ja toistetaan samoja huonoja käyttäytymismalleja ihmissuhteissa tai työelämässä. Se näkyy siinä, että opettaja näyttää samoja vanhoja kalvoja vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen oppilailleen. Se näkyy siinä, että ei uskalleta tehdä muutosta tai muuttua, kun ympäröivä maailma muuttuu. Se näkyy luutuneina ja kaavoihin kangistuneina tapoina. Se näkyy päämäärättömyytenä ja riman alta limboamisena joka asiassa. Elämässä ei uskalleta heittäytyä ja olla luovia. Se näkyy katkeruutena, kun elämä ei menekään oman kässärin mukaan. Se näkyy talouden lamaannuksena.
Cafe Europaa voin suositella Tampereella

Tällä kertaa asiani oli tällaista propagandaa itsensä kehittämisen puolesta, ettet jättäisi omaa potentiaaliasi käyttämättä, mikä se oma juttusi sitten onkaan. Siksi suosittelenkin Esa Saarisen ja Jari Sarasvuon juttuja, koska kuuntelemalla guruja, voi saada jonkun idean tai oivalluksen, josta voi lähteä kehittämään jotain omaa juttuasi kohti jotain uutta. Oppimassahan me kaikki täällä olemme. Eli pois apatiasta ja katsomasta turhia videoita youtubesta. En tiedä onko tämä mitä halusit lukea kommentoijani, mutta tämä oli mitä halusin kirjoittaa.
Korkeakulttuurista nauttimassa ja sivistymässä Ateneumissa eilen

Kaikki syyt olla oppimatta uutta ovat tekosyitä.
-Juska-

torstai 3. heinäkuuta 2014

Rautakylki kiskoloilla kiisi

Kerron teille sairastumisestani. Sairastumisesta matkakuumeeseen. Kaiken pahan alku ja juuri on, kun selailin äidin matkaleikekirjaa nuoruuden Interrail-reissulta. Kirjastoauton setä tiesi jo ala-asteella, että lempipelini ei ollut Runescape, vaan kirjastosta lainattu Backpacker junior-CD-ROM. Pelissä pystyi matkustelemaan pitkin Eurooppaa ja "tutustumaan" maihin. Oikeastaan maantieto tuli aika tutuksi pelin lomassa, Sofiat, Skopjet ja Ljublajanat tulivat tutuiksi. Tässä alkaa jo olla hysterian havinaa, koska romppuja ei enää ole, tuo peli tuskin pelittää millään nykykoneella (Go Windows 95 :D), kyläkoulun ikkunat on laudoitettu ja Eurooppa on myllerrety muutamaan kertaan äidin nuoruusvuosien jälkeen. Euroopasta ei löydy samalla tavalla mystisiä valtioita kuten DDR tai Jugoslavia. Myöskin leikekirjat ovat katoavaa kansanperinnettä, oikeastaan blogi voisi olla leikekirjan vastine nykyisin. Jatkan siis periaatteessa mutsini buutsien jäljissä. 
Vapauden tunnetta!
Ehkä puolitoista vuotta sitten heitin frendilleni ilmoille ajatuksen että lähetäänkö reilaamaan Eurooppaan, koska ajatus oli kytenyt hippokampuksessa tai alitajunnassa, missä lie, jo hyvin pitkään. Oikeastaan se oli unelma. Jota en oikein meinannut uskaltaa edes unelmoida. Mutta pikku hiljaa ajatus kirkastui ja puheet muuttuivat suunnitelmiksi ja haaveet saivat siivet. Pikkuhiljaa kesän lähestyessä ja liukuessa kohti elokuuta suunnitelmat ja puheet saivat koko ajan lihaa luiden ympärille, ja utuinen haave alkoi näyttäytyä jo kangastuksena edessä. Kun liput ja lennot oli varattu, mikään ei ollut enää esteenä. 
Se ukko vaa lykkäs noi fogelit mun händyyn vaikka en halunnu... Vaati vielä maksua mutta onneks oli sikareita mukana jotka oli käypää valuuttaa...

Paluu nykyisyyteen. Tilanteeni on melkein sama kuin vuosi sitten. Paitsi että takana on haaveideni seikkailu. Ja että minulla ei ole vielä varmasti ketään kaveria lähdössä mukaan interreilaamaa... Mutta tässä on vielä hieman aikaa pähkäillä ja funtsia asioita ennen kuin olisin lähdössä uudelleen. Minulla pitäisi olla näillä näkymin lomaa (palkallista :D) lomaa elokuussa, joten aikaa olisi reissulle ennen koulun alkua. Haaveissa siintävät Kastilia, Barcelona, Pariisi, Portugali... Länsi-Eurooppa. Viime kesänä kiersin Junskin kanssa 10 maan turneen Keski- ja Etelä-Eurooppaa, kun tutuksi tulivat Unkari-Itävalta-Slovenia-Kroatia-Italia-Vatikaani-Sveitsi-Saksa-Tanska ja Ruotsi, ja Tshekki tuli Prahan muodossa talvella. Paljon tuli nähtyä ja vielä enemmän jäi näkemättä ja veri vetää taas uudelleen Eurooppaan. Eurooppa huutaa mun nimeä.
Rooman yössä

Oikeastaan reilausta ei voi ymmärtää aivan täysin jos ei ole kokenut sitä. Matkakuumetta ei voi ymmärtää, jos ei ole ollut matkalla. Koska matkalle tahtoo uudelleen kun on kerran ollut matkalla. Voisin vähän availla miksi veri vetää Eurooppaan eli mitä asioita ikävöin...

  • Ikävöin sitä, kun olen matkalla johonkin. Seuraava pysähdys on tiedossa, mutta ei ole mitään tietoa missä olen ylihuomenna. Tai huomisiltana. Tai onko minulla kenties ensi yönä vuodetta jossa nukkua. Ikävöin sitä jännityksen tunnetta mahanpohjassa, kun saavun uuteen kaupunkiin ja ei ole mitään aavistusta, mitä yllättävää eteen saattaa tulla.
  • Ikävöin sitä tunnelmaa, kun hämärä verhoaa nopeasti kaupungin ja valot syttyvät, kuin muuttaen kaupungin joksikin aivan toiseksi kuin se oli hetki sitten.
  • Ikävöin niitä keskusteluja, höpötyksiä ja vitsejä, jotka täyttivät junamatkat. Ikävöin myös sitä hajotusta, joka tulee kun alkaa väsyttää ja sitä kun reissussa rähjääntyy. Kun naamaan alkaa puskea reissupartaa ja rähjäisyys on adjektiivi joka kuvaa koko reissumiehen olemusta. Ikävöin jopa sitä hankalasti käsiteltävää fiilistä, kun ei jaksaisi olla kenenkään kanssa, mutta jakaa silti sen hetken reissukaverin kanssa. Silloin pitää vaan olla hiljaa ja antaa toisenkin olla omissa ajatuksissaan.
  • Ikävöin sitä kun molemmat hehkuttavat superlatiivein mutkan takaa ilmestyvää maisemaa.
  • Ikävöin sitä kun saa katsella maisemia avonaisesta junanikkunasta tuulenviiman tehdessä otsatukasta hurmurikiehkuroita, jotka heiluvat tuulessa kuin James Deanin kutrit avoautolla ajaessa.
  • Ikävöin sitä, kun kaupungin nimi ja mielikuvat siitä muuttuvat todeksi. Sitä kun mielikuva Kölnistä muuttuu kaupungiksi ympärillä.
Kuinka kummaa on kaikkialla
  • Sitä, kun petyn johonkin maailmankuuluun nähtävyyteen, joka on todella laimea, mutta olen ihan mielissäni kun löydän jostain läheltä maailman näteimmän snägärin.
  • Sitä, kun katson karikatyyrinpiirtäjän piirtämistä, kun turisti maksaa itsensä kipeäksi näköispiirroksesta.
  • Ikävöin sitä, kun voi olla innostunut kuin se pikkupoika joka joskus olin. Aikuiset eivät ole koskaan kovin innostuneita asioista. Tai jotkut ovat mutta eivät suinkaan kaikki.
  • Ikävöin sitä tunnetta, kun tajuaa pärjäävänsä monen tuhanen kilometrin päässä kotoa, vieraalla kielellä. Ja vaikka ihan yksinkin.
  • Ikävöin tuoksuja, kaikkia sitä tunteiden kirjoa joka reilaus saa aikaan.
  • Ikävöin sitä I'm true traveller-fiilistä kun löytää jonkun underground-jutun joka on traveller-matskua mutta turistit eivät löydä sinne.
Aina matkalla jonnekkin / Minne ikinä päätyykin / on puolitiessä jossain
  • Ikävöin hieman sitä jännittävää fiilistä etsiä hostellia, kun lähellä olevat ihmiset tuntuvat hieman uhkaavilta ja joka paikassa on pimeää, vain kelmeät katulamput valaisevat maisemaa.
  • Ikävöin sitä kun tihkusateessa etsimme hostellia painavat rinkat selässä, mutta hehkutamme kuinka mageeta reilaus on.
  • Ikävöi niin paljon eri asioita että olen ihan ikävä, täynnä ikävää.
Tästä jutusta tulee niin pitkä,  että jatkan seuraavassa postauksessa, johon olisi tarkoitus kirjoittaa viime päivinä töissä haaveillessa mieleen tulleita muistoja, jotka osa ovat kultautuneet ja osa melkein jo unohtuneet. Sano kukkuu, Junski jos tunnistat tästä jotain.

Haaveillen, Juska

Ja tähän ylimieliseen reissukuvaan on hyvä päättää :D