#Anteeksi; Kiusaaminen ja A2:n kiusaamisilta

TV2, A2-ilta ja aiheena Koulukiusaaminen. Katsoin ohjelman jälkilähetyksenä puolilta öin Yle Areenasta ja harvoin on mikään saanut samanlaisen tunteiden vuoristoradan aikaan. Oikeastaan aihe poltteli mielessä todella mielenkiintoiselta, kun kuulin jostain muutamaa päivää etukäteen että tulevana tiistai-iltana keskusteltaisiin aiheesta, joka koskettaa myös itseäni. Olen kokenut peruskouluaikanani eri asteista kiusaamista aikanaan. Osa on ollut lievää, osa hyvinkin raakaa. Ajatuksia, muistoja ja tunteita tuli jälkilähetyksen aikana aika paljon, oikeastaan yllättävänkin paljon. Ensimmäiset kiusaamiskokemukset ovat 15-16 takaa, eli ensimmäiseltä luokalta. 

Olin ensimmäisellä luokalla arka, hiljainen, pelokaskin, hieman ujo ja rauhallinen pikkupoika, aika kiltin näköinen. Olin pienessä, hyvin pienessä kyläkoulussa, jossa kaikki tunsivat tasan tarkkaan toisensa. Ei ehkä vielä ensimmäisinä koulupäivinä, mutta kuitenkin hyvin nopeasti. Jossain vaiheessa ensimmäistä luokkaa minua alettiin nimitellä, nälviä, kiusoitella ja härnätä, en enää muista onneksi mitään nimityksiä tai sanoja. Oikeastaan mieleen on jäänyt nyt vain itseäni lähinnä naurattava juttu. Vuotta vanhempi poika heitti ilmaan kävyn ja sanoi "Tossa on sun muna". Monet sanat tuntuivat herkästä pojasta aika pahalta, kiusaaminen ei ollut kovin rankkaa, mutta olin ainoa härkkimisen kohde ja minua uhattiin vetää turpaan. En tiennyt kiusaamiselleni mitään syytä, mutta silti vain ja ainoastaan minä valikoitui uhriksi. Kiusaaminen kuitenkin loppui, kun sain sanottua asiasta kotona, ja vanhempani kertoivat opettajalle, joka oli vanhemmilleni tuttu, ja asia loppui sitten aika lailla siihen. Vähän aikaa sain sietää kyräilyä vanhemmilta pojilta, mutta lopulta se hiipui kuitenkin. Nimittely ja syrjiminen tuntuivat epäoikeudenmukaisilta ja kohtuuttomilta, en ymmärtänyt että mistä kiusaaminen johtui, ja etsin syitä lähinnä itsestäni. Kuitenkaan en omalla käytökselläni ollut tietoisesti provosoinut ketään. Tästä ei kuitenkaan ole kovin syviä sielun haavoja jäänyt, mutta kuitenkin koin olevani erilainen kuin muut. Tietynlaista toiseutta tunsin koko ala-asteen ajan johtuen ehkä siitä, että asuimme syrjässä, perheemme ei ollut paikkakuntalaisia eikä ns. kyläläisiä.

Ala-aste on jäänyt kuitenkin mieleen kuitenkin päälimmäiseksi ihan mukiinmenevänä aikana. Kuitenkin harppaus yhdestä eteläisen Suomen pienimmistä kyläkouluista muutaman sadan oppilaan kokoiseen yläasteeseen ei ollutkaan kovin helppo. Syrjäkyliltä keskustaan ja lintukotomaisesta ympäristöstä kovaan yläastemaailmaan oli henkisesti aika iso harppaus. Vaihdoin ennen yläasteen alkua luokkaa, joten minun ei tarvitsisi olla suoranaisissa tekemisissä ala-asteen luokan kanssa, sillä viimeisillä ala-asteen luokilla minulla oli vatkuvaa vääntämistä yhden luokkalaiseni kanssa, joten puhtaalta pöydältä aloittaminen tuntui parhaimmalta vaihtoehdolta. Uudella luokallani oli useita ennestään tuttuja ihmisiä ja kavereita. Näkymät yläasteen aloittamiselle olivat sangen valoisat  ennakkoon. Yläasteeni oli moderni, monissa asioissa huomattavan edistyksellinen ja aktiivinen kiusaamisen torjumisessa, näin koulu itseään mainosti ja siltä kaikki vaikutti. Koulu oli toiminut 7. luokkaa aloitellessani vasta 6 vuotta, joten kaikki vaikutti todella hyvältä.

 Mutta jouduin kuitenkin kerran viikossa menemään kuitenkin vanhan luokkani kanssa puukäsityön sekä kotitalouden tunnit alkuperäisen luokkani kanssa, joten jouduin kuitenkin tekemisiin vanhojen luokkalaisteni kanssa. Tämä johtui byrokratiasta ja kaikki listat eivät olleet päivittyneet ajantasaisiksi. Tätä oli toisaalta vain kerran viikossa, joten maailman ei siitä pitäisi kaatua. Aloitus uudessa koulussa oli sangen mainio, olin rohkea, olin aika sosiaalinen ja yritin tutustua uuteen luokkaani. Kaikki näytti olevan mallillaan ja hetken sitä olikin, mutta sitten kotitaloustunnilla ryhmäni eräs poika alkoi käyttäytymään todella epäkohteliaasti minua kohtaan, oltuaan ensimäisellä tunnilla sangen hurmaava ja mukava. Sama poika kuulemma juonsi jotain televisio-ohjelmaa, josta hän leveili aika paljon. Kotitaloustunnilla hän keskittyi buustaamaan omaa egoaan, halailemaan ja lirkuttelemaan tytöille ja dissaamaan minua ja erästä toista poikaa, joka oli vähän avuton keittiössä, ja joka punastui hyvin helposti, oli hiukan pyöreä ikäisekseen ja ehkä sellainen vähän herkkä poika. 

"Tiivii-staar" alkoi mustamaalaamaan minua ja ilkeilemään ihan jatkuvalla syötöllä, puukäsityössä ryhmän kovanaamat ja TV-star sekä vanha luokkalainen alkoivat jauhamaan minusta paskaa, jota jatkui oikeastaan melkein koko vuosi, aina silloin kun opettaja ei ollut paikalla. Selvisin kuitenkin puukäsityötunneista ihan kohtalaisen helpolla, lukuun ottamatta muutamaa nyrkiniskua, joita eräs nuorisorikollisen alku jakoi lähietäisyydeltä aina välillä pelotellakseen. Muistan kuitenkin ainaisen epävarmuuden, jota koin aina ennen puukäsityöntunteja, sillä koskaan en tiennyt, mitä tuleman piti. Yleensä perjantait olivat viikon paskin päivä, koska silloin koko päivä meni käsitöissä ja köksässä. Pääsin kuitenkin helpommalla, kuin ehkä kaikkein huonoimmassa sosiaalisessa asemassa ollut poika. Käsityöluokassa oli jollakin jäänyt kesken viidakkoveitsi(?), jolla pari ryhmän poikaa keksivät jätkäporukan suureksi iloksi alkaa jahtaamaan veitsen sekä eläimellisen taistelukarjunnan sekä mielipuolisen ilmeen kanssa tuota raukkaa. Sivusta vain seurasin tuota, onnellisena siitä että itse vältin tuon. En itse säikkynyt samalla tavalla, vaikka ymmärrän täysin tuon homman aiheuttaman paniikin.

Kotitalouden tunnillta pullataikinaani laitettiin suolaa, joten pullani maistuivat pahalle, ja sekös kiusaajia nauratti. Kotitalousluokkia oli kaksi, joista väki kulki välillä luokkien välillä, ilman lupaa tietysti. Eräs kiusaajien keksimä huvitus oli läiskiä esiliinojen nauhoilla tuota toista kiusattua. Itse säästyin pahemmilta läiskinnöiltä, tai oikeastaan ei tuota voinut läiskimiseski kutsua. Oikea termi on ruoskiminen. Sillä mitä terävämpi ruoskaisu, sitä isompi tuskanhuuto, josta tietysti sitä suurempi mielihyvä kiusaajille. Tämä luokassa tapahtuva mielivalta korostui keväällä, sillä köksänopettaja vaihtui joulun tienoilla, mutta muutos oli pahempaan päin. Vaikka ehkä opettajana opettajaksi tuli pätevämpi, mutta pedagogina muutos oli huonoon suuntaan. Oikeastaan en voi vielä tänäkään päivänä hyväksyä sitä, että kotitalouden opettaja näki ja kuuli merkittävän osan mitä luokassa tapahtui. Näin useasti, kun keski-ikäinen kotitalouden opettaja näki, kuinka "ruoska" sivalsi, mutta hän ei reagoinut mitenkään. Tämä tuntuu vielä tänäkin päivänä oikeusmurhalta. Luokassa vallitsi täysi vidakon laki. Oikeastaan kunniotukseni meni koko kouluun seitsemännen luokan lopussa, kun koulun kevätjuhlassa jaettiin hymypatsas. Patsas jaettiin tuolle TV-staralle, joka oli kenties koulun kaksinaamaisin oppilas. Opettajalle hän oli kieli ruskeana ja miellytti minkä kerkesi, hymyili oikein mairesti, mutta oli täysi perseenreikä ja yksi pahimpia henkisiä kiusaajia koko koulussa.

Kuitenkin tätä pahempaa oli luvassa omassa luokassani, jossa ei kuitenkaan ollut viidakkoveistä tai esiliinoja. Luokassani oli 4-5 henkilöä, jotka olivat kaikki minua vastaan ja kiusasivat minua 7-8-ajan. Väliin mahtui myös välillä seesteisempiä jaksoja, jolloin sain olla enemmän rauhassa, mutta nimittely, syrjiminen, nälviminen, pois-sulkeminen, fyysinen väkivalta, jatkuva haukkuminen ja lyttääminen alkoivat jossain 7- luokan alkuvaiheilla. Tätä paskaa jatkui kaksi vuotta. Menestyin siitä huolimatta oikeastaan aika hyvin koulussa, en lintsannut koskaan ja olin keskimääräistä tunnollisempi koulussa. En osaa silti sanoa miksi valikoiduin uhriksi. Olen ihan normaalin näköinen, normaalin kokoinen, pukeuduin normaalisti ja tytöt ihastuivat 7-luokkalaiseen pikku-Juuhaniin ja monet pitivät minusta, minulla oli aina koulun ulkopuolella kavereita ja koulun ulkopuolella ei koskaan ollut ongelmia. Kotona sain olla oma itseni ja kuitenkin kestin vain kaiken. Tiesin, että tämä loppuu viimeistään kun pääsen 9.luokalta. En enää ollut arka tai ujo kuten ensimmäisellä luokalla, vaan avoin, sanavalmis ja rauhallinen. Kuitenkin sain kuulla päivästä toiseen olla "vitun homo", hinttari, homonnäköinen, oksettava... Tai oikeastaan en enää muista miksikä minua haukuttiin, koska kiusaamisen alkamisesta on kuitenkin 10 vuotta. Oikeastaan mikä minussa oli vikana, oli etten oikein ehkä tajunnut yläasteen lainalaisuuksia vaan olin ehkä henkisesti vähän pikkuvanha, minulla meni koulu hyvin ja minulla oli tulevaisuuden suunnitelmia. En ollut ehkä tarpeeksi cool ja tarpeeksi kova. En myöskään oikein tiennyt mitä odottaa koko yläasteesta sinne mennessäni. Sosiaalinen asemani vaan meni niin heikoksi, että olin se, jolle sai syytää kaikki loukkaavat sanat ja jota sai muksia jos siltä tuntui. Useat kaverini kääntyivät minua vastaan ja alkoivat sorsia samalla tavalla minua, koska se tuntui olevan luonnon laki että "nössöjä" sai kohdella niin huonosti kuin vain julkeaa.

Ehkä täytyy sanoa, että olen aika lahjakas suustani, joten hiljaa oleminen ei ole oikein koskaan sopinut minulle, joten ehkä vastaan sanominen on ollut se, josta kiusaajat provosoituvat. Koska usein kun minua kiusattiin, puolustauduin suullani, mutta sillä oikeastaan vain kerjäsin vain verta nenästäni. Puolustukseni kun oli aina avoin hyökkäys. En monesti lopettanut pään aukomista, koska hiljaa olemisella ja päänaukomisella ei ollut kovin suurta merkitystä kohteluuni. Minua kohdeltiin huonosti, vaikka olisin koettanut olla hiljaa ja vain ignoorata kaikki solvaukset. 7. luokan keväällä jouduin tahtomattani nyrkkitappeluun, kun luokkani kovanaama ärhenteli minulle koko aamun, lyöden minua kerran. Löin takasin, mutta parin lyönnin vaihdon jälkeen sama heppu sitten löi minua kasvoihin/päähän/leukaan/ohimolle, en enää muista. Tästä sitten alkoi nyrkkitappelu, jossa en enää jaksanut välittää mahdollisista jälkseuraamuksistani, olin niin kyllästynyt kaikkeen. Parin molemminpuolisen nyrkin iskun jälkeen (päähän) jäin alakynteen ja kaaduin maahan. 

Luokkalaiseni tuli väliin, jolloin tappelu saatiin taltutettua. Opettaja saatiin paikalle kesken välitunnin ja hommaa alettiin selvittää. Myöhemmin sain tietää, että tuo nyrkki-yrkki oli ala-asteella tapellut nyrkkeineensä aikaisemminkin ja hänelle päähän lyöminen oli siis tuttua. Minua vietiin rehtorin puhutteluun, samalla tunsin poskipäiden/ohimon kohdalla kasvavan patin, samalla kun itkunsekainen tie vei kohti pääkallopaikkaa. Jouduimme molemmat rehtorin puhutteluun ja hommaa alettiin selvitellä. Kiusaamistapauksia selviteltiin 7-8- luokkien aikana muistaakseni 2-3 kertaa, mutta kaikki olivat yksittäistapauksia, ja koin, että kaikkea kokemaani vähäteltiin, enkä osannut vaatia oikeuksiani, saati sanoa mitä kaikkea olin kokenut. Koin että olin ehkä ansainnut tämän, tämä on normaalia ja että kestän tämän. Nyrkiniskut ei jäänyt ainoaksi, mutta tämä oli pahin kommellus. Eri opettajat näkivät, kun minua kolautettiin polvella takaraivoon ja lyötiin nyrkillä naamaan kesken enkun tunnin. Näihin puututtiin heti, kuraattori otti asiakkaikseen osan kiusaajista ja jotain kiusaamisen estämiseksi tehtiin. Kuitenkin minua riuhdottiin, minuun käytiin muutamaan kertaan käsiksi ja aina en voinut olla varma fyysisestä koskemattomuudesta. Joskus minut uhattiin tappaa tai hakata. Mutta kiusaaminen ei kokonaan loppunut missään vaiheessa. "Anteeksipyynnöt" vaihtuivat kyräilyyn, mutta se ei loppunut missään vaiheessa.

Sitten on tietysti henkinen väkivalta. Katseet, eleet ja kehonkieli. Niilläkin voi osoittaa, kuinka paljon halveksuu toista ihmistä. Kuitenkin myös se, kuinka muu luokka hyväksyy kiusaamisen tai ei puutu siihen tarpeeksi on todella nöyryyttävää. Miksi minun kanssani ei kukaan halua olla? Olen kuin spitaalinen, minuun ei haluta olla missään yhteydessä, minua vältellään kuin ruttoa ja useamman kuin yhden kerran olen saanut etsiä reppuani milloin mistäkin, milloin löytäen sen jostain kaapin päältä, milloin täynnä vessapaperia, milloin penaalini on kasteltu, milloin tulen myöhässä tunnille vain siitä syystä, että etsin reppuani. Avun pyytäminen on vaikeaa, tai se tuntuu mahdottomalta. Jos kerron, minut hakataan. Tai kaadetaan portaissa. Jos puhun, minua ei oteta vakavasti vaan katsotaan kuin kehitysvammaista, jonka sanomista ei halutakkaan edes ymmärtää tai sitten matkitaan puhetta, korostaen jollain mielikuvituksellisella äänellä. Kuitenkin koulun jälkeen saatetaan olla puheväleissä, jopa ystävällisiä. Tai sitten tukistetaan ja heitetään hattua bussin takaosassa. Arvostellaan ääneen. Olen huomannut, kuinka tarkasti vaistoaa, jos itsestä puhutaan jossain sivummalla. Ja kuinka neuroottinen olo siitä tulee, kun on herkistynyt kuulemaan kuinka miljoonannen kerran minun vastenmielisyydestäni puhutaan.

Kuitenkaan tarinani ei ole edes kaikkein rankimmasta päästä. Minua on kuitenkin kiusattu vain niin pieni osa peruskouluajastani. Vaihdoin yläastetta siirtyessäni yläasteelle. En siksi, että minua kiusattiin, vaan koska perheeni muutti toiselle paikkakunnalle. Kun tajusin, että ympäristö ja yläaste vaihtuivat, huokaisin helpotuksesta. Minun ei tarvisi_enää_koskaan_ikinä_nähdä kiusaajiani, minun ei tarvitsisi olla missään tekemisissä kenenkään kanssa yläasteestani ja voisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Yhdeksäs luokka sujui kohtalaisen ongelmitta, tulin toimeen koulun kovisten kanssa ja sulauduin massaan kohtalaisen hyvin, vaikka olin uusi luokassa ja paikkakunnalla. Kukaan ei tiennyt, että olin ”vitun homo” ja kiusattu kaksi edellistä vuotta. Minussa ei siis ehkä olisi mitään vikaa. Kuitenkin en silti voi hyväksyä sitä, miten heikoilla kiusattu on kouluelämässä. Kaikki eivät saa olla koulussa rauhassa. Joidenkin koskemattomuutta saa rikkoa ja heitä saa lyödä. Heille saa tehdä väkivaltaa. Heihin saa käyttää mitä mielikuvituksellisempia haukkumasanoja, yleisimpinä varmaan homo, läski, huora, rillipää, neekeri näin muutamia mainitakseni. Heitä ei oikein puolusta kukaan, sillä heidät on lyöty niin maihin, ettei sieltä oikein nousta enää omin avuin. Jos kaikki hyväksyvät joidenkin mielivaltaisen kohtelun ja auktoriteetit ja ammattilaiset eivät näe tai eivät tiedä tai hiljaa hyväksyvät kaiken, ei koulukiusatulla ole juuri kapista kulkukoiraa parempi osa.

En osaa sanoa, kuinka pahat jäljet minulle on kiusaamisesta jäänyt. Sanotaanko näin, että olen käynyt peruskoulun extreme-version. Sellaisen, jossa ei toimi oikeus ja moraali. Jossa minulla ei ole mitään arvoa. Mitä tästä on seurannut tähän päivään? En oikeen osaa sanoa. Olen periaatteessa antanut kiusaajilleni anteeksi, sillä he ovat säälittäviä. En anna heidän sanomisien tai tekemisien vaikuttaa enää elämääni, sillä jos olisin heille katkera niin mielestäni se olisi sama kuin heillä olisi vieläkin valtaa elämääni ja he voisivat kiusata minua menneisyyden haamuina. Kuitenkin naurahdan halveksuen kouluni kiusaamisen vastaiselle linjalle. Kaikki juhlapuheet ja hienot sanat kiusaamisen vastaisuudesta ovat kaikki pelkkää paskaa. Kiusaamiseni estämiseksi koetettiin kyllä tehdä jotain ja siihen puututtiinkin, mutta vaikutus ei ollut pysyvä ja vaikutukset kosmeettisia. Koska en koskaan myöntänyt kiusaamista tai jos myönsin, vähättelin niitä. Sisulla ja omin voimin, läpi harmaan kiven. Kuitenkin, olen vahvempi kuin kiusaajani. Minua ei saatu nujerrettua. Kiusaaminen on kuitenkin heijastunut kasvukipuina nuoruudessa. Itsetunto on ollut aika heikko ja oma kuva kehostani on ollut pitkään negatiivinen. Minulla puhkesi lukiossa paniikkihäiriö, joka saattaa olla osaltaan koulutraumoista peräisin. Kuitenkin sekin on jo taakse jäänyttä elämää. Koin, ettei minussa ollut hirveästi hyvää ja koin pitkään olevani vastenmielinen ja lukiossa ajauduin pellen rooliin, koska sillä sai positiivista huomiota ja sosiaalinen asemani oli parempi, koska olin aika hauska. Juttunani pidettiin yläasteella joskus aika ihmeellisinä, mutta siitä on vuosien mittaan kasvanut ehkä parhain aseeni, nimittäin persoonallinen huumori. Yläasteella en ehkä osannut vielä käyttää sitä, joka saattoi johtaa siihen että minua pidettiin friikkinä. Tai sillä pystyi laskemaan leikkiä kiusaajista, jotka eivät kestäneet sitä, jos heidät saattoi outoon valoon sanoilla. Joten siitä sai jälkeenpäin kärsiä. Mutta nykyään huumori on elämässäni yksi kantava voima.

Oikeastaan itsetunnon ja siitä, mitä itsestäni ajattelen, sekä oman itseni kehittymisen kannalta kiusaaminen on ehkä jättänyt jälkensä. Olen aina kuitenkin onnistunut säilyttämään jonkinlaisen oman arvon tunnon itsessäni, minua ei edes pahimpina aikoina saatu nujerrettua ja luotin, että tulevaisuudessa minun ei enää tarvitse kestää tällaista. Myös se, että jonakin päivänä näytän, on saanut jaksamaan vaikeimpina aikoina. Epävarmuus ja oman identiteetin uudelleenrakentaminen ovat olleet aika hankalia asioita, mutta en osaa sanoa kuinka iso osa nuoruuden aikuistumisprosessi ja kiusaaminen ovat sitten loppujen lopuksi vaikuttaneet. Ehkä ajatus siitä, ettei koskaan kelpaa tai siitä että ettei osaa mitään ovat peruja kiusaamisesta. Kuitenkin koen, että olen kohtalaisen tasapainoinen nuori mies ja minulla on ollut kuitenkin ihan hyvä elämä, vaikka minua on kiusattu rankastikin. Minulle kuuluu ihan normaalia elämää, opiskelen yliopistossa ja olen ihan tyytyväinen nykyiseen elämääni. Kuitenkin vielä vuosien jälkeenkin, vaikka en anna kokemusteni hirveästi vaikuttaa nykyiseen elämääni, nosti tuo kiusaamisohjelma aika vahvasti kaikenlaisia tunteita pintaan. Vihaa kaikkia kiusaajia, toisten alistajia kohtaan. Vihaa omaa kiusaajia kohtaan ja vihaa kouluväkivallan mahdollistavaa järjestelmää vastaan. Vihaa kaikkia niitä, jotka ovat niin tunnekylmiä että pystyvät kiusaamaan. 

Surua kaikkien kiusattujen puolesta. Surua niiden puolesta, jotka eivät ole kestäneet ja ovat vaurioituneet pahemmin kuin minä. Surua. Myötätuntoa. Iloa, että asiasta puhutaan. Melkein kyyneleitä, kun eräs kiusaamiseen osallistunut pyysi puhelimitse kiusatulta kyynelin anteeksi. Toivoisin, että edes yksi kiusaajistani ymmärtäisi pyytää anteeksi. Mutta halveksin heitä. He ovat säälittäviä. Todella raukkamaisia. Mutta teitte minusta oikeastaan aika paljon vahvemman. Nyt kestäisin aika hyvin, ehkä niin hyvin että minun olisi hyvin helppo olla kiusaaja, koska tietäisin miten sen saa tuntumaan kaikkein pahimmalta. Mutta haluaisin olla se, joka tulisi väliin. Puuttuisi. Sillä niin monet eivät sitä uskalla tehdä. Ja se on melkein anteeksiantamatonta. Niin monet näkivät, miten minua kohdeltiin, mutta kenties puhuivat siitä että se on kamalaa, mutta konkreettisesti se ei ainakaan näkynyt elämässäni mitenkään jos sellaista oli. Mutta kiusaajilleni haluaisin sanoa, että ette edes onnistuneet nujertamaan minua kiusatessanne. Huonosti kiusattu (rasvaista naurua). Teitte minusta vain vahvemman, ehkä vaikeamman kautta mutta aika tehokkaasti.

Samalla tuntuu aika julkisuustempulta joidenkin entisten kiusaajien puhua kiusaamisesta ja saarnata sen pahuudesta. Mutta ehkä järkeä on kuitenkin onneksi sen verran tullut päähän, että edes ymmärtää mitä on tehnyt. Joidenkin tyhmyydestä ja aikuiseksi kasvamisesta joutuu vain toiset maksamaan aika kovaa hintaa. Mutta tulin, näin ja voitin, minua ei nujerrettu, vaan olen kuin soturi, joka on palannut taistelukentältä, vaikka verille ja haavoille lyötynä, mutta terveenä ja arpisena sankarina takaisin kotiin. Olen ihan mukavannäköinen, vantteran miehen kokoinen, mukava, sydämellinen, huumorintajuinen ja mitäköhän kaikkea muuta, en vitun homo, oksettava, läski, finninaama… Jos tästä tarinasta on jollekkin jotain hyötyä, niin kannatti kirjoittaa keskellä yötä pitkä kertomus kiusaamisesta ja siitä selviämisestä. Kaikkea en varmastikaan ole kertonut ja kaikkea ei enää edes muistakaan, mutta toisinaan tunteet vain tulevat vieläkin tuolta ajalta pintaan. Sen verran syvälle se kuitenkin on sattunut. 

Kaikesta huolimatta onnellinen,

-Juska-

Edit. Jälkikirjoituksena mainittakoon, että mahdolliset tekstissä ilmenevät kirjoitusvirheet ja mahdollisesti yöllisen kirjoittelun vuoksi tekstissä saattaa olla ajatuskatkoksia, mutta kun oli asiaa niin piti kirjoittaa luomet puolitangossa :D

Reissumuisteloita. Portugaliin --->

Ajattelin kirjoitella näin jälkikäteen mieleenjääneitä hetkiä Interrail-reissustani halki läntisen Euroopan. Takana on yksi interrail-reissu jo takana, joten matkustustapa on jo tuttu ennestään ja tiesi suurinpiirtein mitä on edessä. Oikeastaan en tiedä, onko se hyvä vai huono juttu, koska on enemmän rohkeutta ja tietää miten asiat toimivat, mutta sellainen mahan pohjassa kutkuttava jännitys ja uuden äärellä olemisen fiilis puuttuvat. Junalippu kourassa ja lennot buukattu Helsinki-Vantaalta Faroon, Etelä-Portugaliin, usean tunnin välilasku vain Arlandassa. Olin pakkaillut lainarinkkaani pitkin viikkoa valmiiksi (Kiitos lainasta, palautan pian) kaikkea tarpeellista, ja näin jälkikäteen aivan liikaa vaatteita. Shortseja, teepaitoja jne. Rinkkaan kannatti ottaa kaikki se, mitä matkan aikana voisi olla tarpeellista ja kaikki pakollinen, joita tarvitaan elämään. Mutta kaikki, mitä voisi ostaa matkan varrelta, kannattaa jättää kotia, koska kaikki mitä otat mukaan, on kannettava rinkassa. Ja jokainen ylimääräinen asia lisää rinkan painoa ja se tietää hikoilua, ainakin Etelän maissa. Joten partavaahdot, shampoot ja monet kulutushyödykkeet kannattaa ostaa halvalla vasta halpamaista, mikäli ensimmäinen maa on halpamaa. Eli pakkaa shampoot jos lähdet ensimmäiseksi Sveitsiin, niin ei tarvitse olla rasvatukkaisena reissaajana kun ei raaski ostaa Sveitsin kalliilla frangeilla ylihintaista shampoota. Reissun ennakkosuunnitelmina oli aloittaa Portugalista, ensin pari ensimmäistä päivää Farossa, jonka jälkeen kohti Lissabonia ja edelleen Portoon, joista olimme varanneet ennakkoon hostellit. Siihen suunnitelmat melkein loppuivatkin, muutama must-kohde eri paikoissa läntisessä Euroopassa, Madrid ja Barcelona olivat mielissä Espanjan puolelta, mutta ei oikeastaan sen enempää. Liikoja suunnittelematta on paras, koska edelliseltä reissulta olin oppinut että koska muutokset ovat mahdollisia tai oikeastaan todennäköisiä, niin suotta sitä kuluttaa aikaa tarkkaan suunnittelemiseen, oikeastaan suunnittelu on enemmän reaktiivista, eli suunta ja seuraavat kohteet tulee kyllä siellä matkan aikana.

Arlandassa välilaskulla ja Portugali kone odottelemassa

Lähestymässä Espanjaa kaiketi... Pilviverhot odotettu ja taivaansininen meri(?) alla ja pieniä pilviä

Pakkaushässäkkää Faron kentällä

Kutakuinkin kaikki rinkkaan tarvittava meni kokoon aika helposti, uutena hankintana hommasimme potkulaudat Clas Ohlssonilta, sellaiset metalliset pienipyöräiset potkulaudat joita näkee joskus lapsilla. Idean sain eräästä interrail-youtubevideosta, jossa jotkut nuoret travellerit reilasivat potkulaudoilla, joten suhteellisen hyvät, aikusta kestävät ja näppärän oloset potkulaudat vaan rinkkaan kiinni. Lauta ei edes paina ehkä reilua kiloa enempää, joten rinkan kanssa ei pitäisi missään tapauksessa tulla ongelmia painorajojen kanssa lentoasemalla. Ellen pakannut kahvakuulaa mukaan, mutta en omista sellaista, niin kahvakuulan unohtaminen rinkkaan on aika epätodennäköistä. Minulla alkoi lähtöviikon alussa 6 viikon palkallinen kesäloma, joten aika luonnollinen sauma lähteä johonkin reissuun, kavereiden ollessa töissä, koulussa, armeijassa & muissa velvollisuuksissa, joten mitäpä minä Suomessa pyörittelisin peukkuja itsekseni. Pientä stressiahdiftufta aiheutti oikeastaan se, että maaginen merenrantakesäkämppämme piti tyhjentää omista roinista, kuljettaa ne reissun ajaksi säilöön himaan ja miettiä kaikkien tavaroiden sijoittaminen, mitä tarvin reissuun, mitä tavaroita ennen lähtöä vielä mutta en ajatellut ottaa mukaan ja mitkä suoraan säilöön. Joten pientä logistista projektia. Kämpän tyhjennyshässäkässä onnistuin vielä saamaan muistamisen Helsingin pysäköinninvalvontaorganisaatiolta, josta tietysti sain itkupotkuraivarit ja itsekseen mesoamista... Jätin parkkisakon vain autoon, koska eräpäivä olisi vasta hamasissa tulevaisuudessa reissun jälkeen. Josta tietysti valitin vielä, jos sitä vaikka saisi rahansa takaisin, tai vähintään jotain hommia stadilaisille konttorirotille. Mutta se siitä.

Farolainen rafla ja romuaterialle 

Viimeiseksi yöksi vielä kavereille yökylään, jossa yöunet jäivät todella lyhyeen, lentoasemalle kun on kuitenkin puolen tunnin ajomatka ja asemalla on hyvä olla ajoissa. Hölmöläisenä en ostanut tarpeeksi evästä lentoa varten lentoaseman Salepasta, mutta vähän aamupalan jatketta sieltä lisää kuitenkin. Turvatarkastus ja tavaroiden jättö sujui ilman nyrkkitappelua ja ilman voimasanoja. Potkulaudat menivät kuulemma omalla vastuulla rinkan mukana, mutta sepäs sopii, koska todennäköisesti laudalle aiheutuneet vahingot ovat pienempiä kuin laudan muiden matkatavaroille aiheuttaneet vahingot. Tai ajatuksena ei ollut turmella muiden matkatavaroita, mutta en oikein jaksanut uskoa että lauta nyt kovin pahasti voisi turmeltua matkalla. Tai kyllä se vähän oli ottanut osumaa, sen verran kovakouraista matkatavaroiden käsittely ilmeisesti on. Joku oli pikkunälkäänsä puraissut ilmeisesti potkulautani vaahtomuovisesta käsikahvastani biitin. Mutta toisaalta, se ei rullailuun vaikuttanut mitään, rollerini vaan on nyt se on tunnistemerkattu. Reissukaverini potkuri ei ollut saanut näkyvää vauriota, mutta ilmeisesti johonkin sekin oli kolahtanut, sen verran jäykempi oli ohjaus verrattuna meikäläisen potkuriin. Lennon odottelu sujui aika väsyneen apaattisissa tunnelmissa, joten siitä aamupöhnästä ei oikein ole jäänyt mieleen mitään ihmeellistä. Lento Arlandaan kestäisi vain vajaan tunnin, joten pienet torkut kerkeisi korkeintaan ottaa. Joten pilvien ihailua ja työpaikan bongausta lähdössä, ja käsinojien puristamista rystyset valkoisina lentoon lähdössä... ( :D) 

Arlandaan lensimme yli ruotsalaisen saariston, meri jäi taakse ja Tukholma näkyi kauempana lentokoneen ikkunasta ja laskeutuminen sinne mäntyjen keskelle Arlandaan, jossa vain terminaaliin ja tutkailemaan ensimmäiseksi tax-freen ja pikaisesti paikat, mutta terminaali olikin todella pieni, joten sitten vain sängylle lankuttamaan ja kärsimään päänsärystä, joka johtui liian lyhyistä ja huonolaatuisista yöunista. Lentoaseman hinnat olivat ryöstöä, joten ruokaa ei oikein raaskinut ostaa, lukuunottamatta muutamaaa hedelmää, joita tuli sitten pikkunälkään vedettyä. Aika kului rasittavan hitaasti Arlandassa, olisikohan 4,5 vai 5 tuntia aikaa, jotta lento kohti Faroa lähtisi. Ulkona lämpömittari näytti jotain aivan kauheita lukemia, kylmempää kuin nyt Suomessa syyskuun puolessa välissä. Forecan mukaan perillä olisi 28-29 astetta, joten lämpötila olisi lähes tuplasti verrattuna Arlandaan. Ennen lentoa vielä Arlandan ryöstöhinnoilla muutama hedelmä evääksi mukaan, jotta jaksaa iltaan asti, lento on kuitenkin vasta alkuillasta perillä, joten aika pienellä ravinnolla pitäisi jaksaa. Käsimatkatavaroissa minulla oli kuitenkin pa$kanmakuisia proteiinipatukoita (en ole koskaan maistanut p.$...aa mutta voin kuvitella sen maistuvan tuolle) joten hätäravintoa on kuitenkin, joka toimisi jonkinlaisena ateriankorvikkeena. Lentoon lähdettiin ja pitkä ja puuduttavahan se oli, pilvistä Eurooppaa oli aika tylsää katsella, oikeastaan Espanja-Portugalin huudeilla alkoi vasta nähdä alas maahan ja silloinkin aurinko häikäsi heijastuen siivestä ärsyttävästi, ettei maisemia oikein tullut tihrustettua.

Faron esikaupunkia. Täällä on joka paikassa koiria.

Mun kulkupeli

Vihdoin kone alkoi menettää korkeuttaan, Atlantti siinsi jo edessä ja taloja sekä rantaa alkoi näkyä yhä enemmän. Laskeuduimme jonkun suon ylitse lähelle merta olevalle lentoasemalle. Laskeutuminen sujui muistaakseni ihan hyvin, ei mitään hirveää hämminkiä, paitsi aina kun pyörät osuvat maahan niin aina sitä vähän säpsähtää. Siirryimme hirveän isoon lentokenttäbussiin, jossa jengi näytti jo aika portugalilaisilta ja lyhyen matkan jälkeen olimmekin jo terminaalilla. Lyhyen odottelun jälkeen saatiin pakaasit ja pienellä jännityksellä odottaen että onko kaikki mukana rinkassa. Sieltä rinkat tulivatkin, omasta makuupussi ja retkipatja irtoamaisillaan ja pikatarkastuksen jälkeen huomasin potkulautani ottaneen vähän damagea, sarven vaahtomuovisesta kädensijasta joku oli puraissut palasen. Pakattiin rinkat ja hävitinkin jo reissukaverini melkein heti aluksi. Rullailin potkulaudalla sisällä terminaalissa ja pois, sinne missä ihmiset odottivat matkalaisia. Koetin pälyillä ihmismassasta Pöödiä (reissukaveriani) mutta en nähnyt häntä missään. Kärsimättömän odotuksen jälkeen joidenkin minuuttien jälkeen Pöödi saapuikin sitten perässä. En ollutkaan huomannut häntä, vaikka oli ollut ihan vieressä. Pikakelaus että mitä tehdään, etsitäänkö safkapaikka ja lähetään kohti keskustaa laudoilla. Muistin suurin piirtein miten kartasta pitäisi mennä keskustaan ja ei muuta kuin pääovesta ulos ja potkulaudoilla kuumaan Portugaliin liikenteen sekaan. Meininki oli kuin peuralla ajovaloissa, ulospääsy ei löytynyt heti mutta pienen hakemisen jälkeen löydettiin tie pois terminaaleilta ja kohti karunoloista kaupunkia päin katua pitkin, portugalilaisten huutaessa meille hävyttömyyksiä ohi ajavista mopoista ja autoista, hirveässä soijassa heti alkuun ja lyhyen etsimisen jälkeen kolmanteen vastaantulleeseen raflaan, pari ensimmäistä oli joko epäilyttävän karuja tai sitten kalapaikka, joka haisi pahalle. Ja sitten vain tilaamaan kielimuurin takaa jotain syötävää pitkän lennon jälkeen. Kuvan perusteella vain annos ja sönkäten wannabe-portugalilla annoksen nimen. Sellanen hellyttävä täti-ihminen teki meille ruuat, mutta salaattia ei annokseen kuitenkaan löytynyt, vaikka kuvassa sellainen oli. En jaksanut siitä huomauttaa. Mutta nyt ollaan pojjaat ulkomailla, kaukana kotoa... 4200km Google Mapsin mukaan ja kaikki on hassua. Mitä on edessä, siitä ei ole vielä mitään käryä.

Valtatien varrelta

Faro ja alkuilta

Nyt jo jälkeenpäin Suomen syksyssä Portugalia kaihotenkin,

-Juska-

Lehti puusta variseepi

Vähän tekohengitystä blogille... Puhallus, puhallus, painelua, ett, två, tre, fyra, fem.... Sen verran kuolleen oloinen on viime aikoina blogini ollut että voisi luulla että kirjoittaminen on stop tykkänään, mutta ei sentään. Minulla on luonnoksena jo reissukertomusta mutta kun ei puolivalmista kehtaa julkaista, se on vähän lukijoiden aliarviointia. Olin reissussa ristiretkeilemässä pitkin ja poikin Eurooppaa, joten raiteiden päältä ei oikein reissukuulumisia pystynyt tänne kirjoittelemaan, mutta kirjoittelin kuitenkin muistikirjaan kaikenlaista pientä hassua, mitä reissussa hoksasin. Niitä sitten tuonnempana. Paluu takaisin arkeen ja opiskeluihin, hiema kivikkoinen alku on kieltämättä, yhtäkkiä pitäisi olla paikallaan ja maisemat eivät vaihdukkaan ihan yhtä nopeasti, ihmiset, maat, kaupungit eivät seuraakkaan toisiaan, vaan Tampere, Mansesteri, Manse, Nääsville... Tampere on aika Eurooppalainen paikka kun samalla pitäjällä on niin monta eri nimeä. Oikeasti on ihan mukava olla tällaisessa käpykylässä vähän aikaan, tai pikkukaupungissa - ainakin Eurooppalaisessa mittakaavassa. Vähän turhan tuttu kaupunki tosin, kahtena edellisenä vuotena on ehtinyt koluta aika hyvin kaupungin, uusia katuja ei oikeastaan kovin usein tule vastaan, ellei tahdo mennä jonnekkin Kalkkuun tai Pitkäniemeen, mutta sinne ei ole toistaiseksi ollut hinkua mennä. Edellämainitut on siis joitain Tampereen kaupunginosia, joissa en vietä juurikaan aikaani.

Mahtavaa tulla takaisin reissusta Suomeen, 3,5 viikkoon en ollut nähnyt kotimaata. Hankoa näkyvissä lentokoneesta.

Jääkaapin oveen feministipuolueen propagandaa Ruotsista

Parhaita kahveja kaupasta kaappiin. Nyt voi tehdä normaalia kahvia, lattea, espressoa, capuccinoa ja cafe au laittia.

Syyslukukausi alkaa haalarimerkillä. Luokkaa awesome.

Tänne syksyyn, jossa lehdet puista varisee... Tampere tuntuu ja tuntuu edelleen pikkukaupungille kaukana pohjoisessa...

Syksyn hankintana Ikeasta patjaa ja tyynyä koska vanha sänky lentää vesilintuun

Must-to-read-listalle jahka ehtii lukea. Jossain kaapissa on Mielensäpahoittaja kirjailijan signeerauksella ja omistuskirjoituksella. Jotenkin Tuomas Kyrö on Suomen sympaattisimpia kirjoittajia ja luen varmaan kaikki jutut jotka bongaan lehdistä aiheesta. Mielensäpahoittaja on vain nyt aika pinnalla josta miä niin mieleni pahoitin. Ja kirjan hinnasta myös.

Kengät, jotka ovat uskollisesti palvelleet enemmän tai vähemmän vuodesta 2008 sai nyt anarkisti-kuosin

Tinneritussituninkia.. Rumaa tai ei, mutta aika räväkät mun mielestä

Tätä olen odottanut jo aika pitkään, lenkkipolkuja. Ja järvirantamaisemia, tai vaihtaisin mereksi mutta ei täällä Käpylässä ole sellaista.

Kevyttä laskeutumista arkeen, jääpaloja&sitruunaslaisseja alennuscokiksen kanssa. Tätä yhdistelmää tuli tissuteltua reissussa aika usein. Toimii!

Tämän kanssa on ollut vaikeuksia, nimittäin tarttua tenttikirjoihin ja opiskeluihin, mutta intoa on vielä. Ja enkuksi 3 kirjaa heti alkajaisiksi, vähempikin hirvittää. Mutta toivottavasti opinnot saisivat nyt hyvän startin ettei tarvi stressata keväällä.

Ja ulkona olisi vielä tuollaista

yliopistohippeilyä salaattiraflassa... En muista mitä keittoa eikä sitä nyt kuvasta oikein voi päätelläkkään. Terveellistä ainakin.

Syksy ja uudet kujeet. Pakko oli kuunnella jo mielessä oleva lastenlaulu " Lehti puusta variseepi, päivä yötä pakenee" vain siksi että on syksy. Syksy ja uudet kujeet. Täällä pohjolan perukoilla kaukana suuresta maailmasta on ihan hauska opiskella, on niin väljää ja Tampere on niin pieni että ihan naurattaa. Ja välillä mua naurattaa olla suomalainen. Me ollaan aina niin tosissaan kaikessa. Mutta ilon kautta. Reissustakin olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, ehkä voisin vääntää jollain aikataululla kohokohtia siitä. En siis kaikkia reissukuvia ja turistikuvia mutta sellasia spesiaaleja juttuja voisi näppäillä. Eipä mulla muuta tällä erää, jatkuu seuraavassa numerossa.

-Juska-

Elokuun yöt

Kesä on edennyt toodella nopeasti. Vasta aloitin työt ja kesä oli vasta edessä kaikkine odotuksineen. Nyt kesä onkin jo elokuun öissä ja pitäisi Helsinkikämppää putsata tyhjäksi ennen kuin vuokramamma palaa takaisin asumaan tähän soppeemme. Koetetaan olla jättämättä piimäpurkkeja haisemaan nurkkiin ja viedä omat villakoirat mennessämme muualle, ettei tulisi sanomista. Oma kesä ei mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti, mutta ihan kiva kesä kaikesta huolimatta. En päässyt yövuoroon, vaikka sinne oli kova hinku, mutta sain neuvoteltua hyvän työsopimuksen kesäksi pomoni kanssa ja pääsin vähän mukavampiin hommiin ajelemaan trukkia, joten en jaksa valittaa. Työajat oli mitkä oli, joten sosiaalinen puoli jäi vähän vähemmälle, mutta toisaalta, tuntuu että olen kasvanut pykälän verran aikuisemmaksi kuin ehkä olin kesän alussa. Tai sama vanha Juska olen edelleen, mutta ehkä sitä vain ymmärtää itsestään asioita enemmän kuin ennen. Ehkä se on samalla ympäristönvaihdon ansiotakin, en osaa sanoa. Sellaista hidasta aikustumisprosessia, joka on välillä ihan Van Persiestä mutta kenties välttämätöntä. Ehkä nyt ymmärrän ottaa tarvittaessa rauhallisemmin ja tiedän rajani joissain asioissa paremmin. Tai tiedän enemmän mitä haluan elämältäni ja ymmärrän omista voimavaroista paremmin. Nyt menee aika deepiksi päiväkirjamaiseksi :D Mutta joskus sellainen oma aika ja rauha ajatella asioita omassa rauhassa on todella tärkeää eikä vain heittää kevyttä huulta ihmisten kanssa. Mutta sosiaalisena olentona kaipaa usein seuraa ja oma seura (=paras seura, #narsisti :D) aina tahdo kelvata. Tai tuntuu että kaipaa ympärilleen häsellystä ja hösellystä, mutta ei ehkä aina ymmärrä kuinka ylivirittyneeksi se ainakin minut tekee. Tai silloin on vaikea kohdata muita ihmisiä vaan on vain meno päällä. Mutta toisaalta ehkä nyt ymmärrän paremmin, että välillä on aika höpöttää ja tehdä spontaaneja tempauksia kavereiden kanssa, mutta vastapainoksi täytyy välillä olla hiljaa, kuunnella mitä muilla on asiaa ja tuijotella merelle. Sellanen sopiva suhde molempia on paras. Sellasta monitasoista, välillä naurua ja hauskoja juttuja, välillä hiljaa oloa ja pohdiskelua, välillä sellasta normaalia skebelin jauhantaa.

key to Europe

Aurinkolahti / Solvik beach

Kesäkämpän nurkilta näkyy meri!

Kesätyyliä duunissa. Katu-uskotttavat turvakengät

Aina ei jaksa pohtia miksi talous kusee, miksi maailmassa soditaan ja miksi elämä on toisinaan joutsenlaulua, vaan täytyy hihitellä vesinokkaeläimen olemassaololle, välillä täytyy pelleillä kameralle ja ostaa kaverille hassu synttärikortti, mutta jos koko viikonlopun höröttää, on aika ylivireystilassa. Silloin pitää ottaa kuuma kylpy tai mennä lukemaan Aku Ankkoja yksin. Sådant är livet, niinkuin punanenäinen naapurimme sanoo aina viikoloppuisin hilpeällä tuulella ollessaan hississä.

@Kallahdenniemi

Olen nyt 6 viikon palkallisella lomalla (=työtä tekemällä ansaitulla) joten nyt on kohta reissun aika. Minun piti kirjoittaa aiheesta juttu tänne, mutta työviikot vierähti ja viikonloput ovat mennneet kehonsiitovälinettä korjatessa (se ruosteläjä sai leiman, muttei otsaan) ja sunnuntait ovat menneet ollessa ja elellessä. Joten kesä on sujahtanut vähän liian nopeasti, peruskoulutkin ja osa muistakin kouluista on jo ovensa aukaissut, joten kesä alkaa olla finaalissa osalla jo. Lyhyt on Lapin ja Suomen suvi, ja tiimaa on rajallisesti (24 h vuorokaudessa edelleen), joten en ole jaksanut kirjoittaa. Tai tekosyyt sikseen, nyt on ollut helleputki ja joillain lomalaisilla ryyppyputki, joten olen aina kun vain on ollut aikaa mennyt biitsille meren rantaan ottamaan brunaa ja uimaan suolavedessä. Se ryhävalas joka on nähty Itämerellä ei ollut minä, en ole uinut nimittäin rahtiväylälle asti vaan olen pysytellyt rannan tuntumassa. Tai sitten se ei ollut ryhävalas, vaan Kalevalan Iki-Turso. Ei vaan, vitsit sikseen. Rannalla on ollut hyvät kelit ja kämpältä on muutaman kilometrin säteellä hiekkarantaviivaa niin paljon että on ollut oikeastaan valinnan vaikeutta mihin menee. Vuosaaren Aurinkolahti ja Kallahdenniemi sekä muutamat muut paikat ovat tulleet vähän liiankin tutuiksi. Haikeus iskee, kun viimeisiä tunteja Vuokissa enää jäljellä, huomisaamuna nimittäin lähtee halpalento kohti Tukholmaa ja siitä edelleen kohti Portugalin Algarvea. Määränpäänä Faro, josta on aika lyhyt matka paikkaan, jossa se sievä pikkutyttö Madeleine katosi joitain vuosia sitten, tai on siitä vissiin jo aika monta kesää vierähtänyt.


Näihin tunnelmiin ja säveliin...

Rinkka on kutakuinkin pakattuna kohta ja kämppäkin on jo osittain siistinä, lähtövalmistelut ovat aika pitkällä jo. Joten kohta se on sommoroo senjoroo ja kohti etelänmaita muuttolinnuilla. Lentoon nyt joku 18 tuntia ja jostain olen kenties niellyt perhosia, kun muutama ritariperhonen kutittelee jo mahanpohjassa siinä mahahaavan vieressä.

Kävin eilen yöllä vähän fiilistelemässä vielä rannalla ja kävin heittelemässä lempparipaikkoihin hyvästit, sitten Tampereella kärsä kiinni koulukirjassa voi antaa ajatuksen lipua tänne mielenmaisemiin. Merta tulee ikävä, sen tiedän jo tässä vaiheessa. Elokuiset yöt ovat parhaita. Alkaa olla pimeää, mutta kesää on vielä jäljellä, tähdenlentoja&elosalamoita,, lämpöä ja vihreyttä, mutta jo tähtitaivas ja öiden tunnelmaa...

Farewell Suomi,

-juska-

Edit. videon kanssa vähän problemaa

Kolmenkympin kriisi

Kirjoituskoneen näppäimet ovat jo päässeet pahasti pölyyntymään, mutta trukkini istuin taasen ei, sen verran ahkerasti olen viime viikkoina työskennellyt varastolla. Ihan mukavissa hommissa, vaikkakin alun kaaoksen jälkeen rutiini alkaa olla jo liian vahva, eli se niistä haasteista. Kesä on ollyt työntäyteinen, mutta aamukampa osoittaa enää kolmeatoista päivää lomiin, eli heisulivei, kohta lomille lomps ja tämän kesän työt ovat urakoitu. Palkallinen loma ja eurooppakiertolaisuus kutsuvat työn raskaan raatajaa ja työn orjaa, joka sorron illassa ei trukin penkiltä nouse, ellei ole pakko.

Tätä paikkaa tulee ikävä kesän jälkeen

Mutta tässä maanatai-iltana tajusin kehä kolmosta pitkin ajaessani töistä kohti kesäkartanoani että mulla on kolmenkympin kriisi. Nii-in, kolmenkympin kriisi. Kuuntelin radiosta Yle Puheelta Venla Kokkosen toimittamaa radio-ohjelmaa Venla Kokkonen ja miehet, jossa vieraana oli 31-vuotias Olavi Uusivirta. Molemmat radioäänet ovat 31-vuotiaita ja puhuivat elämästä ja kolmenkympin virstanpylvään saavuttamisesta. Ja Uusivirta kertoi kolmenkympin kriisistä. Piti tarkastaa kämpällä passista oma syntymäaika, mutta se ei ollut muuttunut miksikään, mittarissa on saman verran ikää kuin viime syntymäpäivillä. Miten voi näin nuorella olla kolmenkympin kriisi? Vähän päälle parikymmentä ja kolmenkympin kriisiä pukkaa. Mutta oireet täsmäävät. Nuoruus alkaa olla takana päin. Yhä vähemmän on asioita, joita tekee ensimmäistä kertaa. Interrail, toinen edessä, kesätöitä on takana samassa paikassa jo monta kesää, koulukaan ei ole alkamassa ensimmäistä kertaa... Tuttuja asioita siis, en ole menossa ensimmäistä kertaa lentokoneeseenkaan. Samoin alkaa kelailemaan asioita mitä elämässä pitäisi tehdä. Mikä minusta tulee isona? Ruumis olisi pätevä vastaus mutta jätetään tällä kertaa. Okei, benji on hyppäämättä mutta niin oli noilla tyypeillä radiossakin.

Jotain (teko-)taiteellisia itseottamia kuvia Vuosaaren huudeilta.

En tiiä mistä noi skraidut on ilmestynyt näihin pariin photoon... Mutta Aurinkolahti on aika maaginen paikka näillä keleillä.

Toisaalta kun on kolmenkympin kriisi, pitäisi miettiä navigaattoriin uutta suuntaa. Miksi en ole tehnyt joitain asioita ja mitä strategioita elämään seuraavaksi? Täytyy sanoa, että haaveissa on ollut niin keskiluokkainen haave omakotitalosta, autosta ja perheestä, mutta toisaalta noi on niin kasaria tuollaiset haaveet. Miksi en lähtisi tutkimusmatkailijaksi? Kaikki maanosat on jo löydetty valitettavasti. Separatistin ura Ukrainassa ei viehätä. Myyn haaveen mustasta nahkapenkkisestä ja sporttisesta BMW/Audi/Mersusta eniten tarjoavalle, pitäkää kiinteistövälittäjät omakotitalonne ja perhe... No, tuota noin. Missä olisi joku iäkäs, paljon metsää omistava dementoitunut mum... Peritövero on ihan sikalasta, joten ei ehkä sitäkään vaihtoehtoa. Jätetään se perhe vaikka tiedostamattomiin haaveisiin. Toisaalta yksi haave on olla vanhana sellainen viisas, jollain tapaa arvokkaan oloinen mutta silti sellainen hilpeä pappa. Sellainen, jolla on paljon, hyvin paljon tarinoita. Ryppyinen kuin korvasieni ja vähän höppänä. Sellainen maailman herttasin pappa, joka nuotiolla soittelisi epävireistä akustista kitaraa ja hyräilisi hiljaa lauluja jostain menneestä maailmasta. Kertoisi nuotiotulen loisteessa tarinoita niille, jotka jaksaisivat niitä kuunnella. Tarinoita, joissa tähdet olivat kirkkaampia ja tapahtumat tarunhohtoisempia kuin nykyiset klikkauskalastelujutut. Sellainen, jolta löytyisi viisautta ja aikaa kuunnella. Mutta myös tarinoida.

Pilvet Vuosaaren yllä... Viimeisiä viikkoja jo viedään

Maailman söötein eläin tuli hiipparoimaan kavereideni pihaan kun töiden jälkeen oli pienet tiistai-rillindeerukset

Toinen mieleen puskenut haave on jäädä tänne Helsinkiin meren rannalle vapaaksi taitelijaksi. Seurata inspiraatiota ja antaa luovuuden puuskien tuottaa mitä mieleen juolahtaa. Runo rantahiekkaan, tai maalata sateenkaari taivaalle. Kirjoittaa tarinoita tai kirjaa. Maalata, piirtää sarjakuvia. Kuunnella entisaikojen mestareiden rauhoittavia säveliä, valokuvata ja vangita estetiikkaa. Voisi valvoa kesäöitä ja herätä katsomaan revontulten leikkiä taivaankannella... Oho, ei kesä kolmosen sisäpuolelle ketunhännät tule temmeltämään taivaalle. Miksi menisin takaisin inhoamaani kaupunkiin Hämeeseen ja vaipua talvihorrokseen...? Okei, en minä Tamperetta inhoa, kunhan kirjoitin noin koska se vain kuulosti paremmalta. Voisin eristäytyä kaikista ihmisistä puoleksi vuodeksi, nukkua puisessa tynnyrissä ja olla tulematta pois sieltä... Siis mitä ihmettä, älkää luulko että oikeasti haluan mutta pitää kuulostaa uskottavalta vapaalta taitelijalta. Kolmenkympin kriisi on aika paha kriisi kyllä, mutta toisaalta hauskahan sekin on kärsiä nyt niin ei tarvi sitten vajaan kymmenen vuoden päästä, jolloin sitten mittariin räpsähtää se kolmenkympin lätkä. Paitsi tätä menoa tervetuloa viisikymppisille silloin :D Sittenhä sitä on jo hautaan valmis alta nelikymppisenä, kaiken jo kokeneena. Paitsi ne rypyt....

"Haihtuvi nuoruus, niinkuin vierivä virta..."

-Eino Leino-

Kriiseillen,

Juska

Rautakylki kiskoloilla kiisi

Kerron teille sairastumisestani. Sairastumisesta matkakuumeeseen. Kaiken pahan alku ja juuri on, kun selailin äidin matkaleikekirjaa nuoruuden Interrail-reissulta. Kirjastoauton setä tiesi jo ala-asteella, että lempipelini ei ollut Runescape, vaan kirjastosta lainattu Backpacker junior-CD-ROM. Pelissä pystyi matkustelemaan pitkin Eurooppaa ja "tutustumaan" maihin. Oikeastaan maantieto tuli aika tutuksi pelin lomassa, Sofiat, Skopjet ja Ljublajanat tulivat tutuiksi. Tässä alkaa jo olla hysterian havinaa, koska romppuja ei enää ole, tuo peli tuskin pelittää millään nykykoneella (Go Windows 95 :D), kyläkoulun ikkunat on laudoitettu ja Eurooppa on myllerrety muutamaan kertaan äidin nuoruusvuosien jälkeen. Euroopasta ei löydy samalla tavalla mystisiä valtioita kuten DDR tai Jugoslavia. Myöskin leikekirjat ovat katoavaa kansanperinnettä, oikeastaan blogi voisi olla leikekirjan vastine nykyisin. Jatkan siis periaatteessa mutsini buutsien jäljissä. 

Vapauden tunnetta!

Ehkä puolitoista vuotta sitten heitin frendilleni ilmoille ajatuksen että lähetäänkö reilaamaan Eurooppaan, koska ajatus oli kytenyt hippokampuksessa tai alitajunnassa, missä lie, jo hyvin pitkään. Oikeastaan se oli unelma. Jota en oikein meinannut uskaltaa edes unelmoida. Mutta pikku hiljaa ajatus kirkastui ja puheet muuttuivat suunnitelmiksi ja haaveet saivat siivet. Pikkuhiljaa kesän lähestyessä ja liukuessa kohti elokuuta suunnitelmat ja puheet saivat koko ajan lihaa luiden ympärille, ja utuinen haave alkoi näyttäytyä jo kangastuksena edessä. Kun liput ja lennot oli varattu, mikään ei ollut enää esteenä. 

Se ukko vaa lykkäs noi fogelit mun händyyn vaikka en halunnu... Vaati vielä maksua mutta onneks oli sikareita mukana jotka oli käypää valuuttaa...

Paluu nykyisyyteen. Tilanteeni on melkein sama kuin vuosi sitten. Paitsi että takana on haaveideni seikkailu. Ja että minulla ei ole vielä varmasti ketään kaveria lähdössä mukaan interreilaamaa... Mutta tässä on vielä hieman aikaa pähkäillä ja funtsia asioita ennen kuin olisin lähdössä uudelleen. Minulla pitäisi olla näillä näkymin lomaa (palkallista :D) lomaa elokuussa, joten aikaa olisi reissulle ennen koulun alkua. Haaveissa siintävät Kastilia, Barcelona, Pariisi, Portugali... Länsi-Eurooppa. Viime kesänä kiersin Junskin kanssa 10 maan turneen Keski- ja Etelä-Eurooppaa, kun tutuksi tulivat Unkari-Itävalta-Slovenia-Kroatia-Italia-Vatikaani-Sveitsi-Saksa-Tanska ja Ruotsi, ja Tshekki tuli Prahan muodossa talvella. Paljon tuli nähtyä ja vielä enemmän jäi näkemättä ja veri vetää taas uudelleen Eurooppaan. Eurooppa huutaa mun nimeä.

Rooman yössä

Oikeastaan reilausta ei voi ymmärtää aivan täysin jos ei ole kokenut sitä. Matkakuumetta ei voi ymmärtää, jos ei ole ollut matkalla. Koska matkalle tahtoo uudelleen kun on kerran ollut matkalla. Voisin vähän availla miksi veri vetää Eurooppaan eli mitä asioita ikävöin...

• Ikävöin sitä, kun olen matkalla johonkin. Seuraava pysähdys on tiedossa, mutta ei ole mitään tietoa missä olen ylihuomenna. Tai huomisiltana. Tai onko minulla kenties ensi yönä vuodetta jossa nukkua. Ikävöin sitä jännityksen tunnetta mahanpohjassa, kun saavun uuteen kaupunkiin ja ei ole mitään aavistusta, mitä yllättävää eteen saattaa tulla.
• Ikävöin sitä tunnelmaa, kun hämärä verhoaa nopeasti kaupungin ja valot syttyvät, kuin muuttaen kaupungin joksikin aivan toiseksi kuin se oli hetki sitten.
• Ikävöin niitä keskusteluja, höpötyksiä ja vitsejä, jotka täyttivät junamatkat. Ikävöin myös sitä hajotusta, joka tulee kun alkaa väsyttää ja sitä kun reissussa rähjääntyy. Kun naamaan alkaa puskea reissupartaa ja rähjäisyys on adjektiivi joka kuvaa koko reissumiehen olemusta. Ikävöin jopa sitä hankalasti käsiteltävää fiilistä, kun ei jaksaisi olla kenenkään kanssa, mutta jakaa silti sen hetken reissukaverin kanssa. Silloin pitää vaan olla hiljaa ja antaa toisenkin olla omissa ajatuksissaan.
• Ikävöin sitä kun molemmat hehkuttavat superlatiivein mutkan takaa ilmestyvää maisemaa.
• Ikävöin sitä kun saa katsella maisemia avonaisesta junanikkunasta tuulenviiman tehdessä otsatukasta hurmurikiehkuroita, jotka heiluvat tuulessa kuin James Deanin kutrit avoautolla ajaessa.
• Ikävöin sitä, kun kaupungin nimi ja mielikuvat siitä muuttuvat todeksi. Sitä kun mielikuva Kölnistä muuttuu kaupungiksi ympärillä.

Kuinka kummaa on kaikkialla

• Sitä, kun petyn johonkin maailmankuuluun nähtävyyteen, joka on todella laimea, mutta olen ihan mielissäni kun löydän jostain läheltä maailman näteimmän snägärin.
• Sitä, kun katson karikatyyrinpiirtäjän piirtämistä, kun turisti maksaa itsensä kipeäksi näköispiirroksesta.
• Ikävöin sitä, kun voi olla innostunut kuin se pikkupoika joka joskus olin. Aikuiset eivät ole koskaan kovin innostuneita asioista. Tai jotkut ovat mutta eivät suinkaan kaikki.
• Ikävöin sitä tunnetta, kun tajuaa pärjäävänsä monen tuhanen kilometrin päässä kotoa, vieraalla kielellä. Ja vaikka ihan yksinkin.
• Ikävöin tuoksuja, kaikkia sitä tunteiden kirjoa joka reilaus saa aikaan.
• Ikävöin sitä I'm true traveller-fiilistä kun löytää jonkun underground-jutun joka on traveller-matskua mutta turistit eivät löydä sinne.

Aina matkalla jonnekkin / Minne ikinä päätyykin / on puolitiessä jossain

• Ikävöin hieman sitä jännittävää fiilistä etsiä hostellia, kun lähellä olevat ihmiset tuntuvat hieman uhkaavilta ja joka paikassa on pimeää, vain kelmeät katulamput valaisevat maisemaa.
• Ikävöin sitä kun tihkusateessa etsimme hostellia painavat rinkat selässä, mutta hehkutamme kuinka mageeta reilaus on.
• Ikävöi niin paljon eri asioita että olen ihan ikävä, täynnä ikävää.

Tästä jutusta tulee niin pitkä,  että jatkan seuraavassa postauksessa, johon olisi tarkoitus kirjoittaa viime päivinä töissä haaveillessa mieleen tulleita muistoja, jotka osa ovat kultautuneet ja osa melkein jo unohtuneet. Sano kukkuu, Junski jos tunnistat tästä jotain.

Haaveillen, Juska

Ja tähän ylimieliseen reissukuvaan on hyvä päättää :D

Elämän aakkoset

TehdasFM ensilähetyksessä toimittaja Kullervo Kullervonkullervo käsittelee aapisen kirjaimia radio-ohjelmassa "Elämän Aakkoset". Tämä on samalla tribuutti idoleilleni Pirkka-Pekka Peteliuksen Yömyöhä-ohjelmille ja Jope Ruonansuun American Office-ohjelmalle. Improvisoitua ja käsikirjoittamatonta juustoa, joka syntyi työmatkalla. Olen tehnyt kieli poskella tehtyjä Whatsapp-äänityksiä kavereilleni, tarkoituksena pitää omaa hauskaa, treenata imitointia ja yrityksenä tuottaa hauskaa fiilistä höpötyksilläni. Jos tulit hyvälle tuulelle tästä hosellyksestä, niin video on ajaut asiansa. Saa laittaa (rakentavaa) palautetta kommenttikenttään. Mä niin facepalmaan täällä.

Heippa

t. Juska

Juhlia jasmiinipensaiden katveessa

Onnea Ruusu/Ruusperi/Rosberg :)

Toukokuu vaihtui kesäkuuksi valmistujaisten ja ylioppilasjuhlien merkeissä. Kolme peräkkäistä viikonloppua ja vähintään yhdet juhlat per viikonloppu. Mutta jokaiset juhlat ovat olleet erilaiset. Olin niin mielissäni kun sain kutsun niin moniin juhliin, vaikka pientä stressinpoikasta vähän aiheutti että kerkeääkö kaikkiin ja samaan syssyyn oli tarkoitus vielä yhdistää muutto ja pako Tampereelta, joten härdelliä ja häslinkiä kerrakseen ohjelmassa. Mutta jokaisessa juhlassa oli oma tunnelmansa ja jokaisessa oli mukava käydä, ei kerennyt tuntua edes pönötykseltä kun juhlat vaihtuivat tiuhaan toisiin.

Starring ft. Simpura

Ylioppilaskuvia on niin paljon sellaisia tavanomaisia, että nyt laitoin pienen yhteiskuvagallerian, jossa on vähän särmikkäämpiä yo-kuvia :D Kuvista saa vähän lennokkaampia kun vain vähän käyttää mielikuvitusta ja irvistää.

Mission compeleted

Moottoritie on kuuma ja sateenkaari osoittaa seuraavan juhlapaikan

Tredje. Kahviöverit ja baakkelsia on tullut jo vedettyä. Onnea mr. Olli!

The grande final lakkiaiskiertueelle. Söin melkein Nekun ruusun, mutta siitä huolimatta onnea Nekku :)

 Kesällä on nyt tupa Vuosaaressa meren rannalla ja siitä olen nyt viikon päivät saanut nauttia, ja viikko on tuntunut paljon pidemmältä. Meren ääressä aika varmaan hidastuu. Mutta näissä maisemissa olen fiilistellyt.

Helsingin Monaco. Luksusjahteja, purjeveneitä, ulkomaalaisia ihmisiä, merenrantaa, kerrostaloja, ja kukaan ei maksa veroja.

 "On suuri sun rantas autius...."

Setä fisustamassa. Pitäisi hommata mato-onki, sen verran paljon ahvenoita meinaa näkyä tuossa satama-altaalla jo. Voisi säästää ruokakustannuksissa syömällä pelkkiä ahvenia koko kesä.

Tässä on lähimaisemia. Tässä lähistöllä on hiekkarantoja enemmän kuin missään ja meri on läsnä joka puolella. Elän tässä suhteessa unelmaani. Olen jo tutkinut lähialueet juoksulenkeillä ja täällä on kyllä kaunista.

Vuokranantajan kosto meille. Tämä on maailman huvittavimman näköinen silityslauta.

Wanhan Borgån raitilta

Ja niin vaihtui jo ensimmäinen työviikko lauantaihin ja ylioppilasjuhlien viimeiseen osaan. Vielä Kotkaan juhlimaan viimeiset kaksi juhlaa, kun takana tähän mennessä on yhdet valmistujaiset ja 4 ylioppilasjuhlat. Vaikka en ihan hirveästi pidä juhlavaatteista, on juhlissa silti oma viehtyksensä. Olen oppinut pitämään niistä, kun joskus inhosin niitä yli kaiken. Lopuksi matkan varrelta kesäisiä kuvia Wanhasta Porvoosta ja Kotkasta pari.

Lasillinen nalleja yhdestä puodissa

 Vanha Porvoo on idyllinen paikka. Viimeksi olen käynyt siellä ehkä pari vuotta sitten ja monenlaisia muistoja tulee mieleen Vanhasta Porvoosta. Ala-asteen luokkaretkistä lähtien. Harmi, yhteisselfie Remu Aaltosen kanssa jäi haaveeksi kun ei Remua näkynyt.

Maailman siistein Vespa.

 Lukion ruotsin tunneilta on verkkokalvoille jäänyt pysyvästi mieleen eräs fraasilainaus ruotsin tunnin julisteesta seinällä, jota aina tuijottelin hypnoottisesti kesästä unelmoiden opettajan selvittäessä epäsäännöllisten verbien saloja. Se kuuluu näin: "Det känns hela kroppen att det är sommar." Koska Suomessa on pakkoruotsi niin ymmärtäkää, koska en suomenna sitä.

 Porvoonjoen rantaa. Yksi paikka jossa kannattaa Vanhassa Porvoossa käydä, on vanha rautatieasema. Se on vähän sivummalla, mutta se tuoksu siellä ja se tunnelma on jotain hienoa.

 Kesäkuvia Kotkasta, meripuistosta. Harmikseni unohdin tyystin yhteiskuvat uusien ylioppilaiden kanssa Kotkasta mutta nyt se on jo myöhäistä katua.

Pakko hehkuttaa tätä kirkkoa täällä. Tämä on ollut parin vuoden ajan sellainen tuolla täytyisi käydä-paikka, kun olen kodin ja Tampereen välillä sahaillut, mutta koskaan ei ole tullut käytyä. Pälkäneen Pyhän Mikaelin rauniokirkko. Kävin ikuistamassa nyt kun on oma kesäpirssi.

Mihin tie vie? 

Rakastan kesää. Ja aion nauttia siitä niin paljon kuin vain kerkeän ja voin. Ja reilun parin kuukauden päästä olisi suunnitelmissa lähteä kesäloman päätteeksi vähän ulkomaille, reilaamaan taas! Yippijajei!

Greetings and summer feelings,

-Juska.