Näytetään tekstit, joissa on tunniste haihtuvi nuoruus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste haihtuvi nuoruus. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Kolmenkympin kriisi

Kirjoituskoneen näppäimet ovat jo päässeet pahasti pölyyntymään, mutta trukkini istuin taasen ei, sen verran ahkerasti olen viime viikkoina työskennellyt varastolla. Ihan mukavissa hommissa, vaikkakin alun kaaoksen jälkeen rutiini alkaa olla jo liian vahva, eli se niistä haasteista. Kesä on ollyt työntäyteinen, mutta aamukampa osoittaa enää kolmeatoista päivää lomiin, eli heisulivei, kohta lomille lomps ja tämän kesän työt ovat urakoitu. Palkallinen loma ja eurooppakiertolaisuus kutsuvat työn raskaan raatajaa ja työn orjaa, joka sorron illassa ei trukin penkiltä nouse, ellei ole pakko.

Tätä paikkaa tulee ikävä kesän jälkeen

Mutta tässä maanatai-iltana tajusin kehä kolmosta pitkin ajaessani töistä kohti kesäkartanoani että mulla on kolmenkympin kriisi. Nii-in, kolmenkympin kriisi. Kuuntelin radiosta Yle Puheelta Venla Kokkosen toimittamaa radio-ohjelmaa Venla Kokkonen ja miehet, jossa vieraana oli 31-vuotias Olavi Uusivirta. Molemmat radioäänet ovat 31-vuotiaita ja puhuivat elämästä ja kolmenkympin virstanpylvään saavuttamisesta. Ja Uusivirta kertoi kolmenkympin kriisistä. Piti tarkastaa kämpällä passista oma syntymäaika, mutta se ei ollut muuttunut miksikään, mittarissa on saman verran ikää kuin viime syntymäpäivillä. Miten voi näin nuorella olla kolmenkympin kriisi? Vähän päälle parikymmentä ja kolmenkympin kriisiä pukkaa. Mutta oireet täsmäävät. Nuoruus alkaa olla takana päin. Yhä vähemmän on asioita, joita tekee ensimmäistä kertaa. Interrail, toinen edessä, kesätöitä on takana samassa paikassa jo monta kesää, koulukaan ei ole alkamassa ensimmäistä kertaa... Tuttuja asioita siis, en ole menossa ensimmäistä kertaa lentokoneeseenkaan. Samoin alkaa kelailemaan asioita mitä elämässä pitäisi tehdä. Mikä minusta tulee isona? Ruumis olisi pätevä vastaus mutta jätetään tällä kertaa. Okei, benji on hyppäämättä mutta niin oli noilla tyypeillä radiossakin.
Jotain (teko-)taiteellisia itseottamia kuvia Vuosaaren huudeilta.

En tiiä mistä noi skraidut on ilmestynyt näihin pariin photoon... Mutta Aurinkolahti on aika maaginen paikka näillä keleillä.

Toisaalta kun on kolmenkympin kriisi, pitäisi miettiä navigaattoriin uutta suuntaa. Miksi en ole tehnyt joitain asioita ja mitä strategioita elämään seuraavaksi? Täytyy sanoa, että haaveissa on ollut niin keskiluokkainen haave omakotitalosta, autosta ja perheestä, mutta toisaalta noi on niin kasaria tuollaiset haaveet. Miksi en lähtisi tutkimusmatkailijaksi? Kaikki maanosat on jo löydetty valitettavasti. Separatistin ura Ukrainassa ei viehätä. Myyn haaveen mustasta nahkapenkkisestä ja sporttisesta BMW/Audi/Mersusta eniten tarjoavalle, pitäkää kiinteistövälittäjät omakotitalonne ja perhe... No, tuota noin. Missä olisi joku iäkäs, paljon metsää omistava dementoitunut mum... Peritövero on ihan sikalasta, joten ei ehkä sitäkään vaihtoehtoa. Jätetään se perhe vaikka tiedostamattomiin haaveisiin. Toisaalta yksi haave on olla vanhana sellainen viisas, jollain tapaa arvokkaan oloinen mutta silti sellainen hilpeä pappa. Sellainen, jolla on paljon, hyvin paljon tarinoita. Ryppyinen kuin korvasieni ja vähän höppänä. Sellainen maailman herttasin pappa, joka nuotiolla soittelisi epävireistä akustista kitaraa ja hyräilisi hiljaa lauluja jostain menneestä maailmasta. Kertoisi nuotiotulen loisteessa tarinoita niille, jotka jaksaisivat niitä kuunnella. Tarinoita, joissa tähdet olivat kirkkaampia ja tapahtumat tarunhohtoisempia kuin nykyiset klikkauskalastelujutut. Sellainen, jolta löytyisi viisautta ja aikaa kuunnella. Mutta myös tarinoida.
Pilvet Vuosaaren yllä... Viimeisiä viikkoja jo viedään

Maailman söötein eläin tuli hiipparoimaan kavereideni pihaan kun töiden jälkeen oli pienet tiistai-rillindeerukset

Toinen mieleen puskenut haave on jäädä tänne Helsinkiin meren rannalle vapaaksi taitelijaksi. Seurata inspiraatiota ja antaa luovuuden puuskien tuottaa mitä mieleen juolahtaa. Runo rantahiekkaan, tai maalata sateenkaari taivaalle. Kirjoittaa tarinoita tai kirjaa. Maalata, piirtää sarjakuvia. Kuunnella entisaikojen mestareiden rauhoittavia säveliä, valokuvata ja vangita estetiikkaa. Voisi valvoa kesäöitä ja herätä katsomaan revontulten leikkiä taivaankannella... Oho, ei kesä kolmosen sisäpuolelle ketunhännät tule temmeltämään taivaalle. Miksi menisin takaisin inhoamaani kaupunkiin Hämeeseen ja vaipua talvihorrokseen...? Okei, en minä Tamperetta inhoa, kunhan kirjoitin noin koska se vain kuulosti paremmalta. Voisin eristäytyä kaikista ihmisistä puoleksi vuodeksi, nukkua puisessa tynnyrissä ja olla tulematta pois sieltä... Siis mitä ihmettä, älkää luulko että oikeasti haluan mutta pitää kuulostaa uskottavalta vapaalta taitelijalta. Kolmenkympin kriisi on aika paha kriisi kyllä, mutta toisaalta hauskahan sekin on kärsiä nyt niin ei tarvi sitten vajaan kymmenen vuoden päästä, jolloin sitten mittariin räpsähtää se kolmenkympin lätkä. Paitsi tätä menoa tervetuloa viisikymppisille silloin :D Sittenhä sitä on jo hautaan valmis alta nelikymppisenä, kaiken jo kokeneena. Paitsi ne rypyt....

"Haihtuvi nuoruus, niinkuin vierivä virta..."
-Eino Leino-

Kriiseillen,
Juska

tiistai 20. toukokuuta 2014

Kevätballadi

 Edellisestä kirjoituksesta on taasen vierähtänyt tovi jos toinenkin. Minulla on ollut kaikenlaista kiirettä ja menoa sekä meinikiä, joten aikaa ei ole yksinkertaisesti ollut. Tai oikeastaan on ollut välillä, ja olen avannut blogini. Mutta jos et ole kuullut aiemmin blank sheet-syndroomasta, niin nyt olet. Sillä tyhjä valkoinen tausta karkottaa ajatukset aika helposti. Täytyy äkkiä saada edes muutama rivi heti alkuun, jotta valkoinen tyhjä tausta ei karkoita mielestä kaikkea. Tunne on oikeastaan aika sama, kun edessä on tyhjä koepaperi ja siihen pitäisi saada vastattua mahdollisimman hyvin, mutta kun iskee tyhjä tunne ettei saa kirjoitetuksi mitään, vaikka yleensä se kestää vain sen hetken ennen kuin saa kirjoitettua paperille jotain.

 Kevät toi, kevät toi maalarin, hiirenkorvat ja auringon, ja nyt sen hellivän lämmön, jota olen kaiholla kaihonnut oikeastaan niin kauan kuin lähdin Italian lämmöstä kohti pohjoista elokuun lopussa. Sen jälkeen lämpö on oikeastaan ollut vain muisto vaan. Tai kyllä Saksassakin oli ihan lämmin vielä sillon elo-syyskuun vaihteessa, mutta sitä ihoa ja mieltä hellivää kolmenkymmenen asteen linnunmaitoista lämpöä... Ah, sitä jos jotakin olen kaivannut, ja siitä sai jo vähän maistella taas. Olen ollut nyt parina päivänä vaalitoimitsijana, joten se kevään paras hellepäivä meni sisällä kylmässä ilmastoidussa tilassa kituessa. Sisällä oli melkeinpä vilu, kun ulkona olisi ollut shortsikelit. Toisaalta fyrkka tekee tässä vaiheessa opiskelijanrentulla todella hyvää, joten ehkä sisällä kituminen oli sen arvoista, sillä tilipussi tykkää ja todennäköisesti vältin palamisen, koska en olisi kuitenkaan malttanut olla olematta ulkona. Ja hauskahan se on vanhojen patujen kanssa heittää väsynyttä jerryä kun porukka tulee äänestämään. Yhden velmun papan kanssa meinasi pokka pettää kun pilke silmäkulmassa jutteli siinä ja piti heittää takaisin pari punchlinea ja saimme molemmat nauraa sydämen pohjasta sillä äänestysreissulla, osui kieroutunut huumorintaju molemmilla yksiin. Pappa kysyi pilke silmäkulmassa että missä meillä on ne kaikki valmiiksi täytetyt vaaliliput ja vastasin että tällä kertaa Putin ei ole ehdolla. Siinä sitten hihittelimme toistemme sukkeluudelle. Ylipäätään äänestämässä kävi aika paljon hauskoja pappoja. Toivottavasti olen pappaikäisenä yksi vekkuli papparainen, sellanen maailman ryppyisin ja hopeatukkaisin mutta sellanen höpö ruttuvaari.
 Olen hommanut kesäpirssin kesäksi, joten olen aivan mielissäni siitä. Ikioma auto, tosin tutunoloinen sillä kotona on saman mallin auto. Joten auto on todella kotoisa, ja sitä vapauden tunnetta kun ei enää ole alla faijan auto. "Onks sulla faijas auto? Bhaam!" Tolla on faijan auto, tolla ei oo, tolla on faijan auto" Mieleen tulee erään kaverini naljailut faijan autolla ajamisesta. No nyt on oma. Ja se todella tuntuu nyt omalle koslalle. Ihan itse rälläköin siitä rumimmat ruosteet pois ja maalailin, nyt auto näyttää ainakin omaan silmään todella kivalle. Sellaselle että sillä kehtaa ajaa ja ottaa jopa kyytiläisiä, ja autoon pinttineen tupakan haisun olen saanut sisäpesulla ja wunderbaumilla jo lähes peitettyä ja autoon mennessä ei tarvitse laittaa enää pyykkipoikaa klyyvariin. Itse asiassa siellä alkaa olla aika mieto tuoksu, enää ei haise epämääräinen sikaflexin ja röfän katku, vaan vaikka itse sen sanonkin, suhteellisen kohtuullisen ok döfis. Tai tiedä sitten, paskalleko haisee, mien tiiä. Joka tapauksessa kun olen ajellut, jostain syystä en aja koskaan sitä lyhyintä ja fiksuinta reittiä, vaan koska on oma auto niin hauska se on vähän fiilistellä ja ajella vähä kiertoa ihan vaan fiiliksen vuoksi.
 Mutta kevään tullessa kaipaan veden äärelle. Täällä Tampereella ei ole merta, mutta rakastan järviä, jokia, merta ja koskia. Vesi. Elementti joka jaksaa kiehtoa aina vaan. Vihdoin vesi on vapaa jäästä ja sorsat ovat vallanneet rannat. En edes muistanutkaan kuinka lokit kirkuvatkaan. Olen tietämättäni kaivannut noiden viheliäisten lentävien rottien kirkumista. Sitä, kuinka tyynessä kevätyössä hiljaisuuden leikkaa lokin kirkaisu ja kaakatus. Mieleni palaa viime kevääseen, kaikkiin niihin keväisiin muistoihin, jotka ovat kuin hämärää jostain menneisyydestä. Aikaa, johon ei ole enää palaamista. Mieleeni tulee kaikki tempaukset, joita tuli tehtyä viime keväänä. Hassunhauskat kesänodotusjutut. Muunmuassa yksi kerta, kun valvoimme auringonnousuun ja menimme katsomaan auringonnousua kirkkopuistoon ja muistan aamuisen tuoksun. Sykän, kylmän ja pimeän (ja masentavan) talven jälkeen en muistanutkaan, kuinka kirkasta voikaan keväällä olla. Ja kuinka vihreys taas hiipii jostain esiin ja koivut puskevat taas lehteä. Kuinka kaunis on kevätyö, kun pohjoistaivas ei pimenekkään, vaan loistaa valoa jostakin. Kuinka kauniita ovatkaan auringonlaskut. Kun aurinko alkaa laskeutua kohti taivaanrantaa ja taivas alkaa saada koko ajan muuttuvia erilaisia lämpimiä värisävyjä ja pilvet kultaantuvat auringonvalossa. Valo. Sitä ja lämpöä olen kaihonnut yhdeksän kuukautta.
 Tunnen selittämätönät surumielisyyttä jo valmiiksi siitä, että kesä on lyhyt. Kuin henkäys vain ja se on taas poissa kadotakseen jonnekkin ja luonto kuolee taas pois. Haihtuvi nuoruus. Tiedän, että olen tässä iässä hyvissä voimissa ja ikä ei vielä paina. Mutta en ole enää sadan vuoden päästä katsomassa kuinka aurinko laskee Näsijärven taakse. Kahdenkymmenen vuoden päästä en enää ole fyysisesti samassa kunnossa kuin nyt. Onkohan minulla hiuksia vielä silloin päässä? Toisaalta en ole huomannut vielä hiusrintaman vetäytymistä kohti ohimoita vielä eikä hiuksissa ole hopeaa. Katselen Pyhäjärven aaltoja. Sieltä ne vyöryvät maihin kohti kallioita yksi toisensa jälkeen. Rytmissä. Yhä uudelleen ja uudelleen. Deja vu. Tässä aika lailla vuosi sitten istuin ja katselin samoja aaltoja samassa paikassa. Melankolisissa ajatuksissa.

Kuuntelin yhtä radio-ohjelmaa melankoliasta. Tätä tämä on, suomalaista kansanluonnetta. Luonto on kaunis ja kesä on kuin surviaissääsken elämä. Lyhyt ja täynnä elämää, mutta sitten tulee syksy ja talvi. Ja kesä on kuin kaukaine muisto vain. Kylmä, karu ja eloton. Surumielisyyttä, jolle ei ole selitystä. Se valtaa joskus mielen. Luonnossa. Metsässä. Veden äärellä. Mutta kuitenkin rakastan vettä. Sen äärellä on niin kaunista. Lempimusiikki ja veden äärellä oleminen. Siinä rauhoittuu kun ärsyttää, Tai kun tarvitsee vain rauhoittua. Tai olla yksin. Siinä tuulen puhallellessa hiuksia ja veden liplattaessa kohti rantaa. Mutta olen iloinen että kesä on vielä edessä. Vielä kokonaan kokematta. Ja vielä on kevät. Parasta aikaa kesän kanssa. Keväässä on odotuksen tuntua. Kesä on jo nurkan takana ja kevät antaa maistiaisia ja tuo taas mieleen mitä tämä vuodenaika taas onkaan.
 Ensimmäiset pääskyt. Jäätelö. Helle. Ukkonen. Uiminen. Kaikki kivat kesäasiat taas täällä. Hymyilyttää. Tyyni järvi, kun ilta alkaa olla pitkällä. Ilta pimenee ja valot sammuvat. Kuinka kaunis kaupunki taas onkaan valoissaan. Tästä kaikesta minä niin pidän. Kaupunki. Sen valot. Samalla kuitenkin järvet, Tammerkoski ja vihreys muistuttamassa luonnosta. Kumpa voisin tallettaa tätä kevättä ja kesää johonkin, varastoon talveksi ja syksyn tuiskuihin ja sateisiin. Neljä vuodenaikaa ovat rikkaus. Pah, sanon minä. Tai no, osaa arvostaa kevättä ja kesää. Tai on syssy ja talvi ihan jees, jos ne kestäis vähemmän aikaa. Ja ei olisi niin pimeää. Ja kylmää. Kaikki linnut ovat taas täällä. Kesäyöt. Taianomaiset yöt. Ah!
Tämä on tunteikas ja filosofinen (?) oodi keväälle ja kesälle. Niin lyhyelle. Lyhyt on Suomen suvi mutta nautin siitä niin paljon kuin vain kerkeän. Vaikka taitaa olla niin, että kaihoan muille maille täältä talvella, koska nuuskamuikkunenkin lähtee talveksi etelän maille, Ja linnut. Miksi jäisin ikävään, kun lintu siivin lähtee lentämään...? Kysyy eräs tuttu lastenlaulu ajalta jolloin kävin kansakoulua. Hyvä kyssäri. Jää vastausta vaille.

Kaiho. Kauhea sana.
-Juska-