Näytetään tekstit, joissa on tunniste näsijärvi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste näsijärvi. Näytä kaikki tekstit

tiistai 20. toukokuuta 2014

Kevätballadi

 Edellisestä kirjoituksesta on taasen vierähtänyt tovi jos toinenkin. Minulla on ollut kaikenlaista kiirettä ja menoa sekä meinikiä, joten aikaa ei ole yksinkertaisesti ollut. Tai oikeastaan on ollut välillä, ja olen avannut blogini. Mutta jos et ole kuullut aiemmin blank sheet-syndroomasta, niin nyt olet. Sillä tyhjä valkoinen tausta karkottaa ajatukset aika helposti. Täytyy äkkiä saada edes muutama rivi heti alkuun, jotta valkoinen tyhjä tausta ei karkoita mielestä kaikkea. Tunne on oikeastaan aika sama, kun edessä on tyhjä koepaperi ja siihen pitäisi saada vastattua mahdollisimman hyvin, mutta kun iskee tyhjä tunne ettei saa kirjoitetuksi mitään, vaikka yleensä se kestää vain sen hetken ennen kuin saa kirjoitettua paperille jotain.

 Kevät toi, kevät toi maalarin, hiirenkorvat ja auringon, ja nyt sen hellivän lämmön, jota olen kaiholla kaihonnut oikeastaan niin kauan kuin lähdin Italian lämmöstä kohti pohjoista elokuun lopussa. Sen jälkeen lämpö on oikeastaan ollut vain muisto vaan. Tai kyllä Saksassakin oli ihan lämmin vielä sillon elo-syyskuun vaihteessa, mutta sitä ihoa ja mieltä hellivää kolmenkymmenen asteen linnunmaitoista lämpöä... Ah, sitä jos jotakin olen kaivannut, ja siitä sai jo vähän maistella taas. Olen ollut nyt parina päivänä vaalitoimitsijana, joten se kevään paras hellepäivä meni sisällä kylmässä ilmastoidussa tilassa kituessa. Sisällä oli melkeinpä vilu, kun ulkona olisi ollut shortsikelit. Toisaalta fyrkka tekee tässä vaiheessa opiskelijanrentulla todella hyvää, joten ehkä sisällä kituminen oli sen arvoista, sillä tilipussi tykkää ja todennäköisesti vältin palamisen, koska en olisi kuitenkaan malttanut olla olematta ulkona. Ja hauskahan se on vanhojen patujen kanssa heittää väsynyttä jerryä kun porukka tulee äänestämään. Yhden velmun papan kanssa meinasi pokka pettää kun pilke silmäkulmassa jutteli siinä ja piti heittää takaisin pari punchlinea ja saimme molemmat nauraa sydämen pohjasta sillä äänestysreissulla, osui kieroutunut huumorintaju molemmilla yksiin. Pappa kysyi pilke silmäkulmassa että missä meillä on ne kaikki valmiiksi täytetyt vaaliliput ja vastasin että tällä kertaa Putin ei ole ehdolla. Siinä sitten hihittelimme toistemme sukkeluudelle. Ylipäätään äänestämässä kävi aika paljon hauskoja pappoja. Toivottavasti olen pappaikäisenä yksi vekkuli papparainen, sellanen maailman ryppyisin ja hopeatukkaisin mutta sellanen höpö ruttuvaari.
 Olen hommanut kesäpirssin kesäksi, joten olen aivan mielissäni siitä. Ikioma auto, tosin tutunoloinen sillä kotona on saman mallin auto. Joten auto on todella kotoisa, ja sitä vapauden tunnetta kun ei enää ole alla faijan auto. "Onks sulla faijas auto? Bhaam!" Tolla on faijan auto, tolla ei oo, tolla on faijan auto" Mieleen tulee erään kaverini naljailut faijan autolla ajamisesta. No nyt on oma. Ja se todella tuntuu nyt omalle koslalle. Ihan itse rälläköin siitä rumimmat ruosteet pois ja maalailin, nyt auto näyttää ainakin omaan silmään todella kivalle. Sellaselle että sillä kehtaa ajaa ja ottaa jopa kyytiläisiä, ja autoon pinttineen tupakan haisun olen saanut sisäpesulla ja wunderbaumilla jo lähes peitettyä ja autoon mennessä ei tarvitse laittaa enää pyykkipoikaa klyyvariin. Itse asiassa siellä alkaa olla aika mieto tuoksu, enää ei haise epämääräinen sikaflexin ja röfän katku, vaan vaikka itse sen sanonkin, suhteellisen kohtuullisen ok döfis. Tai tiedä sitten, paskalleko haisee, mien tiiä. Joka tapauksessa kun olen ajellut, jostain syystä en aja koskaan sitä lyhyintä ja fiksuinta reittiä, vaan koska on oma auto niin hauska se on vähän fiilistellä ja ajella vähä kiertoa ihan vaan fiiliksen vuoksi.
 Mutta kevään tullessa kaipaan veden äärelle. Täällä Tampereella ei ole merta, mutta rakastan järviä, jokia, merta ja koskia. Vesi. Elementti joka jaksaa kiehtoa aina vaan. Vihdoin vesi on vapaa jäästä ja sorsat ovat vallanneet rannat. En edes muistanutkaan kuinka lokit kirkuvatkaan. Olen tietämättäni kaivannut noiden viheliäisten lentävien rottien kirkumista. Sitä, kuinka tyynessä kevätyössä hiljaisuuden leikkaa lokin kirkaisu ja kaakatus. Mieleni palaa viime kevääseen, kaikkiin niihin keväisiin muistoihin, jotka ovat kuin hämärää jostain menneisyydestä. Aikaa, johon ei ole enää palaamista. Mieleeni tulee kaikki tempaukset, joita tuli tehtyä viime keväänä. Hassunhauskat kesänodotusjutut. Muunmuassa yksi kerta, kun valvoimme auringonnousuun ja menimme katsomaan auringonnousua kirkkopuistoon ja muistan aamuisen tuoksun. Sykän, kylmän ja pimeän (ja masentavan) talven jälkeen en muistanutkaan, kuinka kirkasta voikaan keväällä olla. Ja kuinka vihreys taas hiipii jostain esiin ja koivut puskevat taas lehteä. Kuinka kaunis on kevätyö, kun pohjoistaivas ei pimenekkään, vaan loistaa valoa jostakin. Kuinka kauniita ovatkaan auringonlaskut. Kun aurinko alkaa laskeutua kohti taivaanrantaa ja taivas alkaa saada koko ajan muuttuvia erilaisia lämpimiä värisävyjä ja pilvet kultaantuvat auringonvalossa. Valo. Sitä ja lämpöä olen kaihonnut yhdeksän kuukautta.
 Tunnen selittämätönät surumielisyyttä jo valmiiksi siitä, että kesä on lyhyt. Kuin henkäys vain ja se on taas poissa kadotakseen jonnekkin ja luonto kuolee taas pois. Haihtuvi nuoruus. Tiedän, että olen tässä iässä hyvissä voimissa ja ikä ei vielä paina. Mutta en ole enää sadan vuoden päästä katsomassa kuinka aurinko laskee Näsijärven taakse. Kahdenkymmenen vuoden päästä en enää ole fyysisesti samassa kunnossa kuin nyt. Onkohan minulla hiuksia vielä silloin päässä? Toisaalta en ole huomannut vielä hiusrintaman vetäytymistä kohti ohimoita vielä eikä hiuksissa ole hopeaa. Katselen Pyhäjärven aaltoja. Sieltä ne vyöryvät maihin kohti kallioita yksi toisensa jälkeen. Rytmissä. Yhä uudelleen ja uudelleen. Deja vu. Tässä aika lailla vuosi sitten istuin ja katselin samoja aaltoja samassa paikassa. Melankolisissa ajatuksissa.

Kuuntelin yhtä radio-ohjelmaa melankoliasta. Tätä tämä on, suomalaista kansanluonnetta. Luonto on kaunis ja kesä on kuin surviaissääsken elämä. Lyhyt ja täynnä elämää, mutta sitten tulee syksy ja talvi. Ja kesä on kuin kaukaine muisto vain. Kylmä, karu ja eloton. Surumielisyyttä, jolle ei ole selitystä. Se valtaa joskus mielen. Luonnossa. Metsässä. Veden äärellä. Mutta kuitenkin rakastan vettä. Sen äärellä on niin kaunista. Lempimusiikki ja veden äärellä oleminen. Siinä rauhoittuu kun ärsyttää, Tai kun tarvitsee vain rauhoittua. Tai olla yksin. Siinä tuulen puhallellessa hiuksia ja veden liplattaessa kohti rantaa. Mutta olen iloinen että kesä on vielä edessä. Vielä kokonaan kokematta. Ja vielä on kevät. Parasta aikaa kesän kanssa. Keväässä on odotuksen tuntua. Kesä on jo nurkan takana ja kevät antaa maistiaisia ja tuo taas mieleen mitä tämä vuodenaika taas onkaan.
 Ensimmäiset pääskyt. Jäätelö. Helle. Ukkonen. Uiminen. Kaikki kivat kesäasiat taas täällä. Hymyilyttää. Tyyni järvi, kun ilta alkaa olla pitkällä. Ilta pimenee ja valot sammuvat. Kuinka kaunis kaupunki taas onkaan valoissaan. Tästä kaikesta minä niin pidän. Kaupunki. Sen valot. Samalla kuitenkin järvet, Tammerkoski ja vihreys muistuttamassa luonnosta. Kumpa voisin tallettaa tätä kevättä ja kesää johonkin, varastoon talveksi ja syksyn tuiskuihin ja sateisiin. Neljä vuodenaikaa ovat rikkaus. Pah, sanon minä. Tai no, osaa arvostaa kevättä ja kesää. Tai on syssy ja talvi ihan jees, jos ne kestäis vähemmän aikaa. Ja ei olisi niin pimeää. Ja kylmää. Kaikki linnut ovat taas täällä. Kesäyöt. Taianomaiset yöt. Ah!
Tämä on tunteikas ja filosofinen (?) oodi keväälle ja kesälle. Niin lyhyelle. Lyhyt on Suomen suvi mutta nautin siitä niin paljon kuin vain kerkeän. Vaikka taitaa olla niin, että kaihoan muille maille täältä talvella, koska nuuskamuikkunenkin lähtee talveksi etelän maille, Ja linnut. Miksi jäisin ikävään, kun lintu siivin lähtee lentämään...? Kysyy eräs tuttu lastenlaulu ajalta jolloin kävin kansakoulua. Hyvä kyssäri. Jää vastausta vaille.

Kaiho. Kauhea sana.
-Juska-

lauantai 15. maaliskuuta 2014

En ole kertonut sinulle...



  • En ole kertonut sinulle kuinka kirkkaana tähdet loistavat öisen Pyhäjärven yllä, samalla kun voin nähdä alas Pyykkipuistosta alas Tahmelaan, jossa talot ja huvilat puutarhoineen nousevat kerroksittain kuin vanhanajan lelutalot. Voin nähdä kelmeässä kuunvalossa yli järvenselän, katseellani voin kiitää Pirkkalan vastarannalle, kiitäen rantaviivaa katseellani kohti Viikinsaarta ja Pitkäniemeä. Taivas on lähes pilvetön, vain taivaanrannassa voi nähdä pilvimassojen lepäävän kehystäen maisemaani. Puiston penkillä harjulla istuessani voin nähdä alas kuinka siellä jo nukutaan. 
 
  • En ole kertonut sinulle kuinka kauniina linnunrata kaikessa kirkkaudessa levittyy pään päälle, tuhansien ja taas tuhansien tähtien tuike saa tuntemaan pienuuteni maailmassa, kun makaan makuupussissani paljaan taivaan alla. Vaikka ilma on kylmä, minulla on kuitenkin makuupussissani lämmin. Allani on tukevana makuualustana kallio ja pehmeä varvikkoinen sammalpatja. Voin pimeässä nähdä jyrkkien vuorten hahmot joiden läsnäolo luo turvaa jylhyydellään. Ja yhtäkkiä alkaa luonnon ilotulitus kaikessa kauneudessaan, kun revontulten tanssi pohjoisella taivaalla alkaa. Voin nähdä vihertävät nauhat juoksevan ja väreilevän yhä voimakkaammin ja voimakkaammin kauniina ja lumoavana näkynä taivaalla. Ylhäältä kalliolta nään myös Jäämerelle, ja jossain kaukana majakka heijastaa himmeää valoa ja taianomainen revontulten tanssi valtaa koko taivaan taustanaan koko taivaankannen samalla tähtien temmeltäessä kirkkaampana taivaalla kuin olen ne elämäni aikana nähnyt. Kyllä voi luonto olla ihmeellisen mykistävä, ettei sitä oikein voi kun sanatonna ihailla ja hyväksyä paikkansa maailmassa, kun ymmärtää pienuutensa avaruudessa.
 
  • En ole kertonut sinulle, kuinka sanomattoman upeaa on nähdä poikki taivaan kiitävä tähdenlento, joka juostessaan halki taivaan valaisee silmän räpäykseksi koko taivaan.
  • En ole kertonut sinulle, kuinka kauniina aamuaurinko voi kurkistaa kesäisenä aamupäivänä, kun meri on hiljaa
  • En ole kertonut sinulle, kuinka kaunis voi hiljainen ja autio katu olla aamuyön pimeydessä.
  • En ole kertonut sinulle, kuinka kauniisti joku on maalannut kadun kaikki vaahterat vesiväreillään.
 
  • En ole kertonut sinulle, kuinka hellyttävän näköinen naapurin mummo voi olla tullessaan kaupasta.
  • En ole kertonut sinulle, kuinka voimallisesti voi putous jylistä alla, samalla kun itse laskeudun sähköjohdon varassa kalliota pitkin alas luottaen ohuen sähköjohdon kestävyyteen kohti maan kamaraa.
 
  • En ole kertonut sinulle, kuinka kauniina näyttäytyy kirkko puiden lomasta puutalojen keskeltä auringon helliessä säteillään keväisessä ilmassa.
  • En ole kertonut sinulle, kuinka paljon joutsenia voi kerääntyä joenrantaan.
  • En ole kertonut sinulle kuinka riemastuttavan vapauden tunteen kokee kun katselee junan ikkunasta pää ulkona tuulen humistessa korvissa, maisemien vaihtuessa ja rautateiden viedessä aina vain uuden mutkan taakse. Viljavien maissipeltojen, metsien, aina vain uusien kirkkojen ja jylhien vuorten vaihdellessa vuorotellen tervehtien olemassaolollaan minua.
  • En ole kertonut sinulle, kuinka tunnen ajan pysähtyvän kuunnellessani katusoittajan soittavan akustistisella kitaralla tuttuja melodioita, lämpimän kesätuulen huokaillessa lämpimiä tuulahduksia kasvoilleni, kylmien väreiden hiipiessä selkääni pitkin aina vain uudestaan ja uudestaan ja kuin kirsikkana kakun päälle voin nähdä illan hämärtyvän hiljalleen, peittäen kujat pehmeään sineen.
 
  • En ole kertonut sinulle, kuinka raskasta ja hikistä on kiivetä 139 metrin korkeaan kirkon torniin kierreportaita täysipainoinen rinkka selässä.
  • En ole kertonut sinulle, kuinka rentouttavaa on kuunnella LP-soittimen rahisevia ensisäveliä lempilätyltään.
  • En ole kertonut sinulle, kuinka riemullista on tehdä itse omin taidoin uusi ruokalaji.
  • En ole kertonut sinulle, kuinka hienoa on oppia uusi taito ja ylittää itsensä.
  • En ole kertonut sinulle, kuinka vaihtelevaa on kulkea eri reittiä takaisin.
 
  • En ole kertonut sinulle, kuinka paljon rakastan hyviä tarinoita.
  • En ole kertonut sinulle kuinka kauniina vehnäiset pellot kukkivat keskellä kesäistä keskiyötä. En myöskään kertonut kuinka voin haistaa ilmassa leijuvan raikkaan kesätuoksun. Ilma on raikas ja jostain hiipii peltomaiseman päälle hiljalleen sumuverhoa. Jossain kaukana kukkuu vaimeasti käki.
  • En ole kertonut sinulle, kuinka voin tuntea tämän kaupungin kantavan muistoja. Muistoja meistä, rakkaista ihmisistä, joita olemme rakastaneet. Ihmisistä, jotka kulkevat muistoissaimme. Nämä kadut kaupungin, ovat tuttuja minulle jokainen. Niillä olen nauranut, itkenyt, tuntenut, kävellyt, surrut, haaveillut. Ja niistä jokainen kertoo minulle tarinaansa.
  • En ole kertonut sinulle, kuinka rauhallinen on puhtoinen lähiöni. Valojen jo sammuttua. Kuuluu vain ohi ajavan auton suhahdus ja on taas hiljaista. Vain minä. Ja joku muu tuolla vastapäisessä talossa. Me valvomme teidän untanne.
 
  • En ole kertonut sinulle, kuinka kauniina on valjennut tämä aamu. Askel, askel, askel. Juosten taittuu juoksijan tie käyden herättämässä aamu-unisen kaupungin.
  • En ole kertonut sinulle kuinka ärjyvät rannan tyrskyt, ja kuinka kantelo vienosti soi, kun ulvovat syksyn myrskyt, se kevättä rintahan toi... Tämä Oskar Merikannon mestariteos mielessä ja Hynniskän laulamana korvin kuulokkeiden kautta kuultuna luonto esitti performassiaan. Näsijärven hyllyvät vesimassat vyöryivät Lapiniemen rantakivikkoihin, välillä roiskaisten ilmaan mahtavan vesipatsaan vain räiskäistäkseen tyrskyn vasten kivistä rantaa. Tuuli ulvoi kuulokkeitani ja kasvojani vasten, ja tuulen ulina sekoittui lauluun. Taivas oli tumma, pilvet liikkuivat harsoina hyvin nopeasti yli ulapan kohti vastarannalla olevan kaupungin ylle ja siitä lipuen yli harjun. Näen Pispalan harjun, harju on täynnä kaupungin valoja, valon ja varjon leikkiä, ja syksyisen pimeyden vallitessa ympärillä, tunnen syysmyräkän voiman. Se tunkeutuu läpi, luihin ja ytimiin. Olen aivan jäässä, mutta olen silti vaikuttunut. Luonto puhuu ja ihminen hytisee. Se on syksy nyt. 
 
  • En ole kertonut sinulle, kuinka mahan pohjassa kouraisevan jännittävää on seurata myrskyn etenemistä ulapalla istuen itse kallion päällä katsoen kauas merelle. Voin nähdä taivaan salamoivan, kuulen jostain kaukaa ukkosen jyrinän ja näen horisontin välähtelevän. Välillä puoli taivasta on kirkkaana salaman valaistessa elokuista Helsingin yötä. Voin vain odotella, kun myrsky vyöryy rintamana mereltä päin pikkuhiljaa kohti rantaa, hivuttautuen pikkuhiljaa kunnes aloittaa massiivisen hyökkäyksen syöksymällä päin ja kastellen samalla kaiken.
  • En ole kertonut sinulle, kuinka vapaana kuin albatrossi voi mielikuvitus lentää.
  • En ole kertonut sinulle, kuinka mahtavaa on olla matkalla, kun ei voi olla aivan varma minkälainen maisema avautuu seuraavan mutkan takaa.

Proosaillen,
-Juska-