Mannapuuro paloi paistinpannuun kiinni

Kirjoittamisesta on tullut itselleni aika tärkeä asia. Ala-asteen ensimmäisellä luokalla vaikka piti tehdä tehtäviä, yhdysluokassa kirjoittelin saneluja, jotka olivat kakkos- ja kolmosluokkalaisten tehtävänä, ja jätin omat versioni saneluista opettajalle, vaikka minun ei olisi tarvinnut niitä tehdä. Lapsena olin satukasettien suurkuluttaja, saatoin viettää tuntikausia satujen "lumoissa", kuten äitini sanoi. Kuuntelin Astrid Lindgrenin ja Tove Janssonin sadut puhki, myös monia muita, mitä kirjaston valikoimiin kuului. Opin lukemaan ja kirjoittamaan ensimmäisellä luokalla varmaan aika normaaliin tahtiin ja siitä eteenpäin luin kaikkea mitä käsiini sain, kaikkia lehtiä Aku Ankasta Kodin Kuvalehteen ja kirjoja sen verran kuin jaksoi lukea. En varsinaisesti ollut lukutoukka, koska en lukenut kuitenkaan yhtä paljon kirjoja kuin varsinaiset lukutoukat, mutta kirjoja tuli luettua.

Ala-asteella teimme "omia kirjoja" äidinkielen tunnilla, joihin sai itse keksiä kuvat, tekstit ja sisällön. Näitä kirjoja tulikin tehtyä kuin liukuhihnalta, oli James Böndiä ja S. Eikka Iljaa, Jänis  Vemmelsäärtä, joku keksijätyyppi jonka nimi on jo jäänyt unholaan sekä Teletupit, sekä lukuisa määrä erilaisia penkkiurheiluhulluuden inspiroimia kirjoja, majavaliigasta jalkapallon MM-kisakirjaan ja Manchester United-fanikirjaan. Jostain syystä luovuutta keksiä kaikenlaista riitti ja joskus luokassa herätti pahennusta, kun kirjoissa esiintyi henkilöitä, joilla saattoi olla esikuvia tai kirjoissa oli huumoria, joista ei joku pitänyt.

Yläasteella täytyi vääntää asiatekstejä ja hioa tylsää kielioppia, joten äidinkieli ei jäänyt mitenkään kovin kummoisena asiana mieleen. Kuitenkin jokin Taru Sormusten Herrasta-tyylinen fantasiajuttu on jäänyt mieleen. Lukiossa väänsin keskiverto-oppinaana tekstitaitoa ja esseitä, joskin vapaammat esseet olivat mukavia. Lukion puolessa välissä kirjoittaminen alkoi tuntua aika hauskalta, ja toisinaan siitä sai kivaa palautetta. Lukion kursseihin kuului pienenä pakkopullana kirjojen lukeminen, mutta löysin silloin yhden lempikirjailijoistani, Khaled Hosseinin, jonka tuotanto on inspiroinut (lukekaa, KH:lla on vain 3 kirjaa, joista kaikki on 5/5). Kirjoittelin silloin tällöin facebookiin tilapäivityksiä, ja jostain syystä joskus tuli kirjoitettua aika kekseliäitäkin juttuja.

Yliopistoon mennessä olin innostunut klassikkojen lukemisesta, joita olen vaihtelevalla tahdilla lukenut. Löysin netistä muutamia listoja kirjoista, jotka pitäisi lukea ennen manan majoille siirtymistä, ja olen niistä noin kolmanneksen lukenut kustakin kirjasta. Yliopistossa kirjoittamista tulee jonkin verran jo tenteissä, joissa on usein hyötyä proosamaisesta kirjoittamisesta, kun voi jaaritella pelkästään kysymyksen asettelun kirjaimellisen ymmärtämisen perusteella johdatellen monien eri näkökulmien ja sovellutusten kautta muutaman sadan merkin jäsennellyn tekstin jonka myötä yleensä tentin pääsee ihan kohtalaisella menestyksellä läpi, vaikka ei ole täysin varma edes että vastaako oikeaan asiaan tai että muistaako asiasta kaikkea. Palautteen perusteella kyllä. 

Jossain vaiheessa kirjoittelin salaa kavereiden kännyköillä eriskummallisia sattumuksia tänne naamakirjaan, mutta aika nopeasti ihmiset alkoivat tunnistamaan kirjoitustyylini, mikä vähän hillitsi aika luovien höpinöiden kirjoittamista toisten nimissä. Milloin jollain oli palanut mannapuurot paistinpannuun, milloin joku kysyi parhaita keinoja pestä rahaa... Jostain syystä, minulla on ollut jo pienestä pitäen aika rikas mielikuvitus ja en tiedä että onko Vaahteramäen Eemelien ja Peppi Pitkätossujen vaikutuksen myötä tullut, vaiko täysin syntymälahjana saatu ominaisuus. Mutta joskus se on vähän ongelmallista, kun luovuutta joutuu purkamaan ja toisinaan se pulppuaa mielikuvitukselliseen höpöttelyyn, jossa aika nopeilla hoksottimilla ja eläytymisellä saattaa tulla aikamoisia satuja. Ehkä osansa saattaa olla perintötekijöille, isäni oli koulussa Satusetä Saarnio jos oikein muistan ja äidilläkin on lapsena ollut paljon luovia juttuja, joten pojasta on polvi pahentunut ja joskus keksii aika lennokkaitakin asioita. Pidän hyvin paljon myös tarinoista tai tarinallisuudesta ja näen esimerkiksi maailmanhistorian suurena tarinana tai tarinoiden joukkona, joka on mieletön aarreaita sitä tutkivalle tai siitä kiinnostuneelle.

Blogaamisen ja tekstinkäsittelyohjelmien kautta kirjoittaminen on niin helppoa että siitä voisi sanoa suorastaan nauttivansa ja toisinaan se suorastaan imaisee mennessään, kun tajunnanvirta vain puskee paperille. Ja visuaalisia näkyjäkin voi skannata paperille, senkus vaan transferoi ne sanoiksi ja vain laittelee sidossanoja suurin piirtein oikeisiin paikkoihin. Lukion äidinkielen oppitunnitkin olivat loppujen lopuksi todella antoisia, koska siitä kehittyi oikeinkirjoitussäännöt tulikirjaimin aivolohkoihin ja oikeinkirjoitus, jäsentely ja yhdyssanat sujuvat suhteellisen luontevasti, ainoastaan tekstin puhtaaksikirjoitus on se, mihin en ole koskaan jaksanut panostaa, en esimerkiksi lukenut ylioppilaskokeessa koevastauksiani koskaan uudestaan, kun olin ne kerran oksentanut paperille sen mitä osasin. Kirjoittaminen on parhaimmillaan myös hyvin nopeaa ja sillä voi ilmaista asiansa helposti ja tarkasti, vivahteikkaasti ja järjestelmällisesti. Toisinaan epämääräinen ärtymys tai keljutus on helpointa purkaa blankolle paperille. Olo helpottuu kummasti kun saa fiiliksensä yskäistyä paperille.

Minua harmittaa suuresti se, että en osaa ilmaista itseäni yhtä sujuvasti englanniksi, koska olisi aika hauskaa osata kirjoittaa tyylillisesti samoin myös englanniksi. Monet ovat sanoneet että minun pitäisi kirjoittaa kirja, mutta se vähän hirvittää, että jaksanko kirjoittaa samasta aiheesta muutama sataa sivua... Mutta jos käy niinkuin ala-asteella että karulla huumorilla ja elävän elämän henkilöhahmoilla kirjoittaisi kirjan, siitä saattaisi tulla aika hyvä. Mutta joku saattaisi suuttua, jos tajuisi olevansa kirjan henkilö, ehkä kiusallisen tunnistettavilla ominaispiirteillä...

Laitan ihan silkkaa keljuuttani pienen äänestyksen, kumpi on parempi (vähän erilaatuiset kuvat mutta no bonus), vauvanpylly vai talebaani? Huom. kysely ei toimi mobiilissa.

Äänestelkäähän ja jos jaksatte, niin kommentoikaa tai antakaa palautetta tavoin tai toisin, koska kirjoittaja elää palautteesta. Ja kirjoittamisesta.

Suomen "kesä"terveisin

Juska, Juuse, Jussi, mitä näitä nyt on

Vilkkuvalot yössä

Olen kääntänyt elämänrytmini täysin. Silloin kun tavalliset kansalaiset ovat töissä tai täyttämässä virastoissa virallisia kaavakkeita, silloin minä olen kääriytyneenä vällyjen väliin ja uinailen unten mailla. Ja kun öisin rehelliset, veroja maksavat kansalaiset vetävät hirsiä kukin unisopessaan, silloin kasvatan kansantaloutta trukkihommissa varastolla. Oikeastaan vampyyrinrytmi sopii minulle oikein hyvin, pimeää on ulkona vain ollessani töissä ja vapaalla valveillaoloaika on pelkkää päivänpaistetta tai joskus vähän tympeämpää keliä. Koska illat ovat vapaat, voin hummailla vapaa-ajan haluamallani tavalla ja yöt kukkua töissä ja aamupäivät nukkua, niin kauan kuin unta riittää. Rytmi on suhteellisen säännöllinen kun menee tunnin sisään nukkumaan töistä päästyä ja nukkuu niin kauan kunnes herää, jolloin on kohtalaisen virkeä yleensä. Jos ei ole, niin pannullinen kahvia saattaa parantaa tilannetta - tai antaa mahahaavan.

Töissä on ollut ihan kohtalaisen mukavaa. Työpaikka on vähän liiankin tuttu kun samassa työpaikassa on tullut jo nähtyä aika monta palkkapäivää, mutta toisaalta se tarkoittaa sitä että osaan hommani kuin murtovaras Ooppeliin murtautumisen. Puolensa siinäkin, olen rautainen ammattilainen mutta haasteita ei aina oikein löydy ja yöt toistavat helposti itseään. Mutta koska olen siirtynyt yövuoroon, ei ole päässyt tyystin sammaloitumaan kun porukka ei ole sama kuin aiemmassa vuorossa ja olen päässyt opettelemaan uusia vastuullisempia hommia. Ja uuden oppimisessa ei pääse liiaksi rutinoitumaan kun ei täysin haltsaa uusia kujeita. Ja akateemisuuden voi karistaa vähäksi aikaa ja pukeutua duunarivaatteisiin kesäsesongiksi. Palkkakin on ihan kilpailukykyinen versus monet muut vastaavat työt ja ammattiyhdistysväki on saanut hierottua tyydyttävät yölisät vampyyrivuorolaisille, joten persaukisen opiskelijan on ihan järkevää lastata puoliperävaunuja pikkutunneilla.

Aika on mennyt suhteellisen nopeasti kun ensimmäinen kuukausi on miltein takana jo ja 2 eri kämppää ja 2 eri autoa on kerennyt olla alla. Edellinen kirjoitukseni on jo kerennyt päästä pölyttymään ja blogi miltei hämähäkinseiteissä, mutta kohta on taas uunituoretta jargonia väännettynä tehtaalta. Autoista puheenollen, tässä alkuyöstä poliisiskootterit saivat päähänsä kiusata meikäläistä liikenteessä ja skoudeskobat sitten vilkuttivat pysähtymään tiensivuun kehä ykkösen itäpäässä. Minähän en tietenkään ajanut ylinopeutta, koska kyseiset virkaintoiset suharit olivat hiillostaneet kanssaliikenteessä liikkuvia jo parisen kilometriä ja vaikka sekä edessäni että takani oli poliisiskootteri, ei se sen suuremmin kuumottanut, koska kaikki pitäisi olla ihan kondiksessa, joten ei syytä huoleen. Mutta sitten joku tilapäinen mielenhäiriö sitten varmaan tuli jommalle kummalle poliiseista ja pysähtymiskäskyä alkoi näkymään taustapeilistä. Kurvasin sitten Itäkeskuksen kulmalle ja sitten poliisisetä tuli jututtamaan. Piiiitkä puhallus näytti kiikareita ja vakuutin olevani selvin päin, vaikka vähän keljutti pysähtyä. Ajokortti oli unohtunut matkasta ja poliisi alkoi sitten siitä grillata että missäs ajokortti on. Annoin sille passin, koska käväsin Italiassa huhtikuussa ja passi on ollut mukana sen jälkeen aika usein jostain syystä. Ja en ollut kantanut ajokorttia vähään aikaan mukana koska kuitenkin onnistun hävittämään sen jos se on aina mun mukana, joten se on paremmassa tallessa. Sitä paitsi poliisit näkevät rekisteristään, että oikeus ajoneuvon kuljettamiseen on olemassa. Sanoin että ajokorrti on Tampereella (ehkä se on siellä, tai sitten kämpällä, tallessa joka tapauksessa). Poliisisetä keljuili hajamielisyydestäni oikein kunnolla ja meinasin räksyttää sinivuokolle muunmuassa siitä että tiputti kallisarvoisen passini asvaltille. Henkilöpapereita ei kasva puissa joten virkasuhteessa oleva henkilö kohtelee asiakirjaani silkkihansikkain, kiitos. En viitsinyt heittäytyä piikikkääksi, vaikka alkoi jo puskemaan ärsytys aika voimakkaasti pintaan ja meinasin heittäytyä näsäilijäksi. No, poliisi sitten halusi ilmeisesti sitten olla ilkeä ja käski jonkun ajokortin omaavan kyytiläisen tulla rattiin jotta hajamielisyys unohtuisi... Jos kerran haluaa olla monin eri rahvaanomaisuuksin kuvailtava poliisi niin sitä voi olla tahallaan asiaton ja olla antamatta vaikka kirjallista huomautusta tai sakkoja. Jälkikäteen olisin voinut olla ärsyttävä ja pyytää että jos toinen poliisi tulisi puhalluttamaan tämän melkkerssonin sijaan mutta antaa olla. Ilmeisesti joku tehovalvonta päällä, kun Itä-Helsinki täynnä poliiseja. Meinasin myöhemmin yöllä osoittaa mieltäni ja näyttää nyrkkiä takapenkiltä takana ajavalle maijalle, mutta koska jo pelkästä ajatuksesta sain mielihyvää, jätin tällä kertaa väliin. Illan toinen pysäytys olisi ollut ihan hupaisa, varsinkin kun en ollut uudelleen ratin takana.

Blogini nimen (Juskan tehdas) takana oleva etymologia on saattanut askarruttaa joitain ihmisiä. Halusin aikaan jonkun aika hauskan mutta sellaisen monimerkityksellisen blogin nimen, mutta koska vaihtoehtoja oli niin maan miljoona eikä sellaset happiness-wellbeing-wannabe-hyvääfeng-shuita huokuvat bloginnimet oikein napanneet, joten sain vain ajatuksen että tehdas voisi olla hyvä. Ajatukseni oli että blogin ulkoasu näyttäisi tehdasteemaiselta, mutta se olikin sen verran työlästä että se sitten jäi aika pitkälti. Samoin yksi mielenkiintoisimpia paikkoja Tampereella on hylätty tulitikkutehdas, joten sen innoittaman sitten keksin että miksei blogi voisi olla tehdas, joka tuottaa satunnaisesti jotain tuotoksia, toisinaan tuotannossa on katkoksia ja tavara seisoo varastossa luonnoksena odottaen kenties pääsyä markkinoille. Tehdas on myös niin moniuloitteinen kokonaisuus että tehtaan kuorien alla voi olla vaikka mitä, joten se on aika laaja käsite mutta jokaisella on jonkinlainen käsitys tehtaasta. Mutta Juskalla on oma tehdas. Ja kaiken kukkuraksi nimi jää helposti mieleen.

Kuvituskuvat ovat kaikki Helsingistä, joten ehkä Helsinki ja meri tulevat inspiroimaan kesän aikana...

Tämmöisin kesäkuulumisin tällä kertaa. 

-Juska-

Julkeuden mysteeri

Kun pitää kirjoittamisesta ja haluaisi kirjoittaa jotakin, mutta mitäpä jos sieltä sanojen aarrearkusta ei meinaa tulla blancolle paperille edes sitä ensimmäistä sanaa. Tai ei tunnu löytyvän aiheen aihetta että mistä sitä tällä kertaa kirjoittaisi. No, minulla lyö ajukoppa nyt kyllä viimeisen päälle tyhjää. Mikä olisi aihe, josta jaksaisin kirjoittaa sen verran, että sitä kehtaa laittaa julkiseen jakoon? Peikonhampaista, pyörremyrskyistä, erilaisista pölypunkeista mitä saattaa sängyn alla joskus asustaa vai kenties kuinka huonosti suomalaiset hiihtävät kilpaa Ruotsin Taalasmaalla. Kaikki kuulostavat vähintään skeidoilta ideoilta. Inspiraatiota voisi tietysti hakea lukemalla Seitsemän Päivää-lehteä, mutta koska osa teistä tietää että kenen kanssa Rihanna seurustelee tai kuinka monta kauneusleikkausta Tiina Jylhä on tehnyt. Tai missä Johanna Tukiainen on nyt. Vaikka mielestäni trash-julkkisten "glamour-elämä" on niin koomista. Esimerkiksi Vesa Keskinen. Kyläkauppias Tuurista, josta on kirjoitettu jo miljoona toinen toistaan heikompaa journalistista oksennusta, että mitä Vesa on tehnyt. Vesa on mielenkiintoinen persoona. Ilmiselvä bisnesvainu ja kyky markkinoida Tuurin kyläkauppaa Suomen suurimpana kyläkauppana. Mutta samalla lukemattomat naisseikkailut ja ehkä Suomen heikoin tyylitaju. Tai jos kitch on tyyliä, niin siitä vaan. Kerran olen pyörähtänyt Tuurin kyläkaupassa ja ei siltä reissulta jäänyt mitään käteen. Reissun kohokohdaksi voi laskea joko bensan loppumisen kesken matkan tai sen, että näin erään urheilutähden miesten vessassa mutta suojeltakoon tuon huippu-urheilijan identiteettiä, pitäähän niidenkin (kai) käydä joskus vessassa.

Minulta on pyydelty, että tekisin pientä galleriaa tästä julkkisten bongauksesta, tässä ei kai ole ihan kaikki mutta kuitenkin mitä nopealla haulla osui eteen ja parilta viime vuodelta omalta kännykältä kuvia.

Senaattori ja pääministeri

Laila Hirvisaari (ent Hietamies)

Holman Ana

Poisnukkuneita suuruuksia. Kirjailijasuuruus Väinö Linna

Veikko Sinisalo, näyttelijä

Juice Leskinen, Manserokin legenda

Kaksoisveljeni kanssa yhteisselfietä

Jyrki Käteinen. 

Röllipeikko

Oksasen Sohvi

Sukukokokouksesta isoisäni kanssa. Don McAnkka

Maailman hauskin mies

Mä ja Jytky

Oikeastaan julkkikset ovat aika mielenkiintoinen ihmisryhmä. Niitä esiintyy internetissä ja lehtien kansiotsikoissa, yleensä seuranaan kissankokoisia kirjaimia. Julkkikset ja isofonttinen teksti ilmeisesti liittyvät isosti yhteen, siksi varmaan en ole julkkis koska fonttini ei ole hirveän isolla yleensä. En tiedä että kuluuko ihmisten naama, mutta julkisuuden henkilöiden naamoja yhdistää yleensä yksi tauti. Naamaeroosio. Se tarkoittaa sitä, että jonkun henkilön naama alkaa vaan saada sellaista sisäistä kypsymistä aikaiseksi. Tämä on tietenkin aika subjektiivinen kokemus, joten en kehtaa tässä kirjoittaa että ketkä minun kohdallani saavat sen aikaiseksi. En oikeastaan tiedä että miksi kirjoitan tällaista vessapaperiksi kelpaavaa tekstiä, mutta kai sitä pitää todistella itselleen, että kykenee kirjoittamaan kuraa. On aika hauskaa tarkkailla, että keitä ihmisiä media pitää kerrallaan julkisuudessa. Julkisuus on varmaan vähän kuin merkantilistinen talousjärjestelmä. On olemassa julkisuuden kakku, jota jaetaan siivuihin julkkiksille, kun tulee taas kakunjaon aika ja osa potkaistaan kylmästi ulos pakkaseen kirveellä uhaten ja tilalle tulee näitä Bed&Breakfast- eli BB-julkimoita. Eli ns. aamupalajulkkiksia. Mutta toisaalta, elämme kenties edelleen yhtenäiskulttuuria, sillä onhan meillä koko kansan Matti. Matti, joka on ollut useammin naimisissa kuin Henry XIII (onkse ees ollu koskaa seiskas, mä oon ihan nevahööd siitä!), tosin Nykäs-Masa ei ole kai teloittanut yhtään vaimoa. Korkeintaan vähän keittiöveitsellä vähän lipsautellut tapaturmia. Kukapa ei tietäisi Mattia, tuota ikuista pojanviikaria, joka saattaa joskus ehkä ottaa, ehkä ei. Olen myös pohtinut että mikä on se dynamiikka millä perusteella joistakin ihmisistä tulee julkisuuden henkilöitä tai mikä on se juttu, joka julkkiksesta tekee kestojulkkiksen. Joidenkin elämä sattuu olemaan vain sen verran mielenkiintoista, että ihmisiä kiinnostaa seurata heidän edesottamuksiaan. Mutta kuinka paljon se toisaalta kertoo ihmisistä, että haluamme tietää että kuka on ostanut itselleen ökyluksustörkeänkallismaailmanhuippudesignkuumintahottia-laukun ja kuka on ajanut vähän liian lujaa Fiat Unolla kaheksankympin alueella tutkaan alamäessä. Tai totta kai se on kiinnostavaa. Tai kuka sen myöntää ja kuka ei. Ehkä olen enemmän kiinnostunut aiheesta ilmiönä ja näen vain sellaisia kaikkia hauskoja yksityiskohtia. Mutta jotkut ovat vaan niin mielenkiintoisia persoonallisuuksia, että he vain kiinnostavat. Yksi heistä on mielensäpahoittaja Tuomas Kyrö, joka on eri medioissa heittämässä hauskoja näkökulmia eri asioihin. Koen jotenkin että häneen on helppo samaistua. 

Mua alkaa oksettaa yhtä paljon kuin kaalikeitto ala-asteella tämä minun kirjoitus ja sen aihepiiri. Siis kaikki respect julkisuuden henkilöille, toivottavasti jatkatte edesottamuksiane, erityisesti Vesa Keskinen. Ja olet hieno mies, fanitan sua salaa, mutta jotenkinn en vain pidä halvan näköisestä "amerikantyylistä", olen erittäin pahoillani. Ja terveisiä Tuksulle.

Uhkasin kirjoittaa eräälle tyypille että kirjoitan hänestä blogiini ja ihan piloillani kirjoitan nyt jotain. Kohde kyllä tunnistaa itse itsensä, olen valitettavasti sanojen mittainen mies, eli 180-185 sänttimetriä sanoja kutakuinkin. Jääköön yksityiseksi asiaksi että kuinka paljon sitä on varressa mittaa, mutta jos niin paljon kiinnostaa niin saa tulla mittaamaan jos mieli tekee. Ei siis vaakatasossa, ympärysmitta ei toivottavasti vielä ole yhtä iso kuin pituus... 

Eli. Tuota henkilöä voisi kuvailla että hän on huumorintajuinen. Lämminsydäminen. Ulkonäöltään häntä voisi kuvata että hän on utuinen, hauras, keijukaismainen. Kaunis. Jos hän olisi vuodenaika, hän olisi ehkä kevään ja kesä vaihde. En tiedä miksi. Mutta edellisessä elämässään hän on ollut merirosvo Karibian merellä. Purjehtinut seitsemällä merellä, nähnyt millainen myrsky velloo Cap Hornissa, kun kapean niemen ja karikkojen lisäksi valtameret mittelevät suuruudestaan lyömällä ristiaallokon Atlantin ja Tyynenmeren vaihtuessa toinen toiseksi. Hän tietää, millaista on, kun kapteeni Mustaparta hyökkää voimaa uhkuen piraattilippunsa alla ja kylväen puhdasta kauhua vastustajiinsa. Hän tietää, millaista on juosta kapeilla kajuilla brittiläisiä muskettisotureita karkuun kapeilla lyhdyin valaistuilla kujilla, jossa on pimeitä nurkkia, hämyisiä sivukujia, eksoottisia tuoksuja ja lumppuja kuivumassa pyykkinaruilla kujaa verhoten. Hän tietää, millaista on työntää miekan kärjellä pettureita lankkua pitkin kohti alhaalla vellovaa merta. Hän tietää, millaista on merellä myrskyn velloessa ja aaltojen käyvän yli laidan. Hän tietää, millasta on lämpimänä kesäyönä katsoa Karibian tähtitaivasta pimeällä laivan kannelta. Hän on nähnyt, kuinka kalkkilaivan kapteeni saa kuolettavan haavan musketin luodista, ja hän on todistanut, kuinka elämä pakenee kapteenin kasvoilta veren tahriessa kannen, taistelun tuoksinan jatkuessa kiivaana humunu ympärillä. 

Jos hän ei ollut edellisessä elämässään merirosvo, niin hän oli taidemaalari jossain päin Italiaa. Kenties Toscanan maalaismaisemissa, missä seetripuut, korkeat katajat ja sypressit kohottautuvat maiseman ylle, yli viljavien peltojen, kumpuilevan maalaismaiseman, jossa hän öljyvärejään sekoitellen vangitsi kauneutta kankaalle, samalla vihellellen ja hyräillen tuttuja sävelmiä. Kenties hän oli kotoisin Firenzestä, jonka kadut kuiskailivat renessanssin aikaisia tarinoita niille, jotka malttoivat kiireeltään pysähtyä niitä kuuntelemaan. Hän tietää, millaisia valtapelejä seurapiirien sisällä pelataan. Kuinka näennäisen ystävälliset ihmiset ovat kuin skorpioneja toisilleen, koska vain valmiita pistämään kohtalokkaasti toista, selvitäkseen itse eteenpäin. Hän tietää, kuinka keinottelija on valmis vaikka myymään isoäitinsä pelastaakseen kepulibisneksensä. Ellei hän olisi jo myynyt mummoaan. Hän tietää millaista on tunteta syyllisyyyttä, kun ihailija on päättänyt epätoivoissaan päivänsä hypäten kallion rotkolta alas, vain saatuaan kieltävän vastauksen. Tai kenties hän oli suomenruotsalainen, joka aamulla herätessään toivotti hyvää huomenta merelle, piirsi peikkohahmoja piirustuspaperille, maalaillessaan omalla saarellaan tauluja, aina odottaessaan että koska myrsky pyyhkäisisi saaren yli, jotta hän voisi taas tuntea myrskytuulen pörhöttävän hiuksia ja tuntisi keuhkojen täyttyvät myrskyilmasta, ennen kuin sade piiskaisi paljasta kalliota rummuttavalla voimallaan. Samalla salamien värjätessä taivaan kannen yhä uudestaan ja uudestaan kirkkaaksi. Kenties hän on kokenut sen voimattomuuden ja pelonsekaisen kunnioituksen, seistessään myrskyä vasten merelle, kun luonto näyttää mahtipontista monumentaalista voimaansa, mykistäen ihmisen ja näyttäessään ihmiselle kaapin paikan. Samaisella saarella, missä vuodenaikojen ketju näyttää performanssiesityksensä ensi-illan ja josta esitystä voi katsoa paraatipaikalta. Siellä, jos missä, voi kokea olevansa kuin ikiaikojen ketjun yksi viestinviejä, todistaen vuosien vierivän ja vuoden aikojen kierron säväyttäen katsojansa yhä uudellee ja uudelleen, ja aina hämmästytävän erilailla ja silti niin samalla tavalla. 

On oikeastaan aika hankala kirjoittaa ihmisestä, jota yrittäisi kuvailla niin että kuvailu olisi mahdollisimman autenttinen ja kirjoittajan näkemä, mutta samalla anonyymin tunnistamaton. Kuin impressionistisesti tai ekspressionistisesti, kertomalla tarpeeksi, että saa mieleensä eteerisen heijastuksen esikuvastaan, mutta silti jättäen salaisuudeksi että kenestä on kyse, hämyn peittoon että kuka on tuo salainen hahmo tuolla taustalla. Mutta kenties onnistuin vangitsemaan jotain tekstiini, joka kertoo paljon, mutta paljastamatta mitään. Mutta samalla on todella antoisaa kirjoittaa, mutta samalla käyttää hieman taiteellista vapautta ja tehdä vähän verbaalista ristiaallokkoa kirjoitukseen, joka samalla hämmentää kirjoittajaansa, mutta toivottavasti myös lukijaansa.

Hauskahan se on kirjoittajana viedä toisinaan lukijansa hiihtämään soratielle suksilla, juomaan kaljaa Sälinkään Siwan takapihalle paikallisten kyläjuoppojen viinanhuuruiseen hampuusin maailmaan tai kirjoittaa toinen toistaan huonompia vitsiksi tarkoitettuja arvostelukyvyttömiä juttuja, samalla kun ruudun toisessa päässä lukija raastaa hiuksiaan ja peittää silmänsä kädellään peittääkseen myötähäpeänsä. Kirjoittajan on helppo kirjoittaa mitä haluaa ja olla sanovinaan jotain, mutta jättäen todelliset ajatukset oman itsensä tietoon ja nauraa hykärtäen muka jollekkin sukkeluudelle, ja naureskellen itsekseen, että huomaako joku kenties piilomerkityksen tekstistä. Tai kokien pientä jännityksensekaista paniikkia, että kuinka monella tavalla sanai voidaan tulkita. Ne kun ovat vain pötköön ladottuja sanoja satunnaisessa järjestyksessä.

Omistettu nimimerkille "Schinus molle"

Kirjoittamisen jälkeistä kirjainkrapulaa potien,

-Juska-

P.S. Vesa Keskinen, älä haasta minua oikeuteen

Anna hevosen murehtia

Trafiikkia. Sitä ei ole aina pelkästään Jehovan Suoralla Mäntsälässä, vaan myös omassa elämässä. Kun on vain kaikkea tekemistä, mitä tehdä niin aika kuluu nopeasti. Ja kaikenlaista pientä hassunhauskaa on kerennyt sattua allekirjoittaneelle tässä menneinä päivinä. Vaikka välillä on saanut tuskastellakkin sitä, kuinka aika juoksee sellaista reipasta neljän tonnin Cooperin vauhtia, niin on tähän kerennyt sattua muutama vallan mainio sattumus. Niistä ajattelin raapustella kirjaimia ja aakkosia tähän tekstiin, toivottavasti sellaisessa lukukelpoisessa muodossa.

Aivan heti alkuun, pahoittelen että kuvat eivtä ole kronologisessa järjestyksessä, vaan aika lailla siinä järjestyksessä mihin plokialusta ne heitti, eli mielivaltaisessa järjestyksessä. Aikajärjestykseen laittamisessa on sen verran iso säätämisen paikka, että kirjoittajalla kerkeää mennä sitä ennen hermo ja tämän jutun kirjoittaminen saattaa vaihtua johonkin missä tarvitsee vähemmän taistella tutkainta vastaan. Joten. Kirjoitan aikajärjestyksessä kutakuinkin taikka en tiedä. Katsotaan mitä sitä tuolta mielikuvituksesta keksii satuilla.

Masterchefs Finland&Nepal

Joskus saattaa käydä salilla aika hassusti. Kaverini tutustui Yliopiston salilla erääseen Nepalista Suomeen tulleeseen jatko-opiskelijaan, ja siitä sitten lähti pikkuhiljaa jutustelu. Ja jossain vaiheessa homma eteni niin pitkälle, että kaverini ja Nepalilainen kaveri sitten saivat idean, että voisi tehdä nepalilaista ruokaa suomalais-nepalilaisella porukalla, että konkurssiin pyydettäisiin mukaan tekemään vähän mausteisempaa sapuskaa kaverini kämpälle. No totta kai olen tällaisessa mukana, jos kerran tilaisuus tulee. Sällien kanssa sitten suuntasimme kohti Tampellaa ja kokkaamaan vähän etnistä ruokaa. Pari kertaa olen syönyt nepalilaista ruokaa, ja itse ainakin pidän. Se on aika eri tyylistä mitä perus makaryllilaatikko tai HK:n sininen lenkki Fazerin sinisten suklaalevyjen välissä. Joten, kun tykötarpeet olivatkin jo valmiiksi ostettuina kämpällä, ei muuta kuin tekemään tähän iloiseen miekkoseen tuttavuutta ja vähän pientä small talkkia rallienglannilla.

Vähän aikaa meni vielä vähän ujostellessa ja kielen alkulämmittelyissä, mutta vähän ajan päästä alkoikin jo juttu luistaa. Vähään aikaan en ollutkaan puhunutkaan tuota kolmatta kotimaista, mutta sieltä se nopeasti muistui mieleen. 

Rentoutumiskahvilla Panttitalon Vohvelikahvilassa. Miellyttävän näköinen paikka. Ja iloinen asiakaspalvelija. Kehtaa tulla toistekkin siinä tapauksessa.

 Nepalilaisen ruuan laittaminen oli todella mielenkiintoista. Tai meille finskeille jäi lähinnä yksinkertaiset pilkkomishommat ja perus keittämiset. Mutta hyvä niin, koska jos on monta kokkia niin saattaa tulla aika laimeaa velliä. Ja eipähän kukaan meistä onnistunut pilaamaan ruokaa. Varsinkin, kun hellan kaikki levyt olivat punaisina jatkuvasti, työvaiheita vähän liian paljon, resepteistä ei mitään hajua ja mausteita pelkästään 15 eri sorttia. Kaaottisuus ja sekamelska olivat ehkä kuvaavimmat termit että mitä se kokkaus oli. Mutta hauskahan se oli jauhaa politiikasta ja taloudesta konnien kanssa ja pilkkoa kurkkua, sipulia, pähkinöitä ja tofua...

Keittiössä oli kyllä yksi todellinen mestari, sen verran hauskaa katseltavaa oli, kun natiivi tekee aasialaista ruokaa. Ja kun ruokalajeja oli tulossa 5, kaikki eri tavoin maustettuja ja monin eri tavoin kypsennettyjä ja mausteita, oli ihailtavaa katsoa kuinka hän pystyi hallitsemaan koko härdellin! Ja kyllähän siinä vierähti kolmatta tuntia että safka oli kutakuinkin valmiina.

 Söimme lootus-asennossa, jos vain siihen taipui. Ja paikallisin tavoin. Eli, lattialla. Ja syöden sormin. Ilman veitsiä ja haarukkaa. Ja sehän oli siisteyteen ja länsimaisiin tapoihin tottuneelle aika ennen kuulumatonta. Mutta rohkeasti vain hyppyset sinne basmati-riisiin ja kanakastikkeeseen. Ja makeasti maiskuttaen ruokaa suuhun. Vaikka normaalisesti en oikein edes osaa maiskutella, niin tämä oli sitten poikkeus sääntöön. Ja oli aika koomisen kuuloista kuunnella, kun kaikki jo isommassa tai pienemmässä nälässä sitten maistelivat ruokaa. Tiesin suurin piirtein mitä odottaa, ja vannotin että tekee ruuasta parempaa kuin Kathmandussa, Tamperelaisessa Nepalilaisessa ravintolassa. Ja kyllähän se maistui. Vaikka en kyllä voi sanallakaan haukkua Kathmanduakaan. Ja vaikka yksi iso lautasellinen menikin jo, piti vielä ottaa lisää ja syödä itsensä ähkyyn. Sen verran harvinaista herkkua oli kyseessä. Ja sapuskaa riitti vielä pariksi päiväksi tähteisksi lounaaksi.

Ilta oli todella mukava. Oikeastaan hervottoman mukava. Läsnäolijat tietävät että kun Sosiaalisesta mediasta löytyy hauskoja asioita, joille voi nauraa. Epäilijöille vähän selvennykseksi että kyse oli vain sovelluksista, ei sen ihmeellisemmästä. Mutta naurua riitti, kieli- ja kulttuurimuurit ovat murrettavissa kun löytyy jokin yhteinen tekijä. Nepalilaisten matkailupropagandavideoiden, kulttuurikeskutelujen ja isojen naurujen jälkeen jäljelle jäi aika unohtumaton ilta.

Valentinon päivän pöydän kattausta. Hoksaa Mäkkärin juustot pöydän reunassa

Seuraava päivä onkin ystävänpäivä. Tai Valentinon päivä, joka kuulostaa jotenkin coolimmalle. Vaikka voisin vähän kritisoida sitä, että kuinka läpeensä kaupallista scheisseä koko ystävänpäivä on, niin on oikeasti aika mukavaa että on päivä, joka on tarkoitettu muiden ihmisten muistamiselle. Ei tarvitse olla isä, äiti, joulu tai jussi, niin voi silti jotenkin muistaa muita ihmisiä. Kun se muistaminen meinaa usein jäädä unohduksiin, varsinkin kun suomalaisessa kulttuurissa ihmisiä vähän liian usein muistetaan kehua vasta kun on saanut tehnyt jotain kiitettävää tai saavuttanut jotain. Mutta päivä, jolloin kaikki muistuttavat toisilleen että olet hyvä tyyppi, kaveri/ystävä. Vaikka ystävänpäivä on 365 vuodessa ja vankilasta karkausvuonna 366, niin on ihan kapitalisiten kaunista, että on yksi päivä jolloin on jo kohtalaisen vakiintunut päivä, jolloin useimmat muistavat ystäviä jotenkin. Ja toivottavasti kaikilla on joku, jota voi sanoa jonkin tason ystäväksi, ja onnellisilla on ystäviä monenlaisiin eri tarpeisiin tai tilanteisiin.

Oikeastaan nyt tässä kirjoittaessani aloin ajattelemaan, että olen aika nöyrän kiitollinen siitä, että on ystäviä. Ja aika erilaisia ystäviä. Tai en oikeastaan oikein kovin tarkkaan kategorisoi elämäni ihmisiä ystäviin ja kavereihin, vaikka niillä onkin merkityseroa. Ystävä-sana kuulostaa joskus liian pehmeälle sanalle, joten kaveri on paljon neutraalimpi. Mutta ehkä ystäväksi voi mieltää ihmiset, joiden kanssa voin olla oma itseni, kaikkine pärsoonan vivahteineen ja sävyineen. Mutta on oikeastaan aika rikkaus että kaikki ystävät eivät ole samasta puusta veistettyjä. Osan kanssa voi käydä todella diippejä keskusteluja ja filosofoida elämän salaisuuksia. Osan kanssa jauhaa skeidaa ja nauraa sukkeluuksille niin, että sattuu masulaukkuun. Osan kanssa jauhaa politiikkaa ja poltella päivän polttavia asioita. Osan kanssa yhdistäviä tekijöitä on todella paljon, osan kanssa on ehkä vain jokin yksi yhdistävä tekijä. Osan kanssa ihmetellä psykologiaa ja ihmetellä että miksi elämä on niin hassua ja hullua. Osan kanssa keskustella asioista mitä mieleen juolahtaa. Osan kanssa vain jauhaa tyhjänpäiväisyyksiä, osan kanssa kertoa kaikkia hassuja juttuja joita on tässä viime näkemän jälkeen tapahtunut. Jonkun kanssa miettiessä, että miksi ihmissuhteellisuusteoria on niin hankala pähkinä purtavaksi. Joidenkin kanssa tulee puhuttua vakavia, joidenkin kanssa ihan höpöjä ja ehkä antoisinta on, kun voi puhua kaikenlaista, välillä möyriä syvällisissä keskusteluissa, välillä kaikkea elämään liittyvää ja välillä nauraa ihan sydämensä pohjasta jollekkin hupaisalle asialle. Ilman että oikein edes huomaa että aika juoksee ja on kerennyt puhua niin kaikenlaista kuin voi pieneen hetkeen vaan kuvitella. 

Ja dialogi mukavien tyyppien kanssa on aina antoisaa. Toivottavasti sitä ehtii jauhaa jatkossakin.

Ex-ystävät, nykyiset kaverit kakuttivat minut ystävän päivän kunniaksi. Vähän suutahdin ja sain ruusja. Lol. Ootte ehkä sittenkin edelleen vielä ystäviä, tiedätte kyllä lurjukset siellä ;D

Piti kokeilla vähän tämmöstä rokkikonetta. Voi olla että pitkään palvellet kajarit saa kohta väistyä :D

Ystävänpäivänä lähdin kiertämään Pirkanmaata vähän Kenubiilillä muiden nuorten neliapilaisten kanssa. Eli maailmanparannusta ja pientä politiikka. Parlamentti valitsee senaattorinsa taas huhtikuussa ja se tarkoittaa aikamoista rumbaa puoluekoneistoille. Joten laitetaan oma lusikka soppaan ja lähdetään pitämään hauskaa. Ja sitähän se oli. Ja varsinkin kun pääsi kunnon hippipakun rattiin. Kaaraan, jossa rattia saa kääntää siimojensa voimasta ja jonka tuntuma on aika kuorma-automaisen lupsakka, että mikäs siinä sitten. Yhden auton eteen onnistuin menemään aika röyhkeästi, mutta muuten päivä sujui ratissa oikein leppoisasti. Kohtaamisia, flaijereiden jakamista ja meidän nuorten ehdokkaiden kehumista, välillä vähän karkin ja kahvin napostelua ja jutustelua. Päivä meni suhteellisen nopeasti, vaikka kyllähän se toisaalta alkoi jo iltaa päin jo väsyttää. Mutta sangen sosiaalinen ja mukava päivä. Suomea haluttaisiin laittaa kuntoon, vaaleissa sitten näkee että millä kokoonpanolla kansanedustajat sitten kokoontuvat. Toivottavasti viisaita päättäjiä. Koska blogini ei ole tarkoitus olla kovin poliittinen, en halua siitä hirveästi tänne tuputtamaan politiikkaa. Jääköön poliittinen agitaatio Fabon puolelle. Mutta lipsautetaan sen verran että Santeri ja Monica on hyviä tyyppejä. Ja politiikkaystäviä. Mutta koettakaa kommunistit kestää pieni värin tunnustus täällä.

Vanha Lempääläntie on kuuma

Ystävänpäivänä meillä oli näin kivaa Ideaparkissa

Mirja-keittäjän kaurapuuroa

 Vähän kuvakimaraa ja tunnelmia ruuanlaitosta... Kuvia on joo muutama ylimääräinen...

Some- ja kuvaustaukoa...

Lopputulos: Basmati-riisiä, tofu- ja kanakastiketta ja jotain kurkkuhässäkkää,
ja jotain lämmintä ja mausteista kasvisjuomaa

Lattialla syöpöttelyä

Selfiekeppi on aliarvostettu keksintö! Kaverikuville aivan maaginen

 Monivaiheista työskentyä. Ehkä kuvat kertovat vähän kuinka pitkä rosessi on tehdä nepalilaista sapuskaa. Deal with it.

Levytystauko

Soossia on monenlaista

Maestro itse

Maakuntakierros päättyi hämärän saapuessa ja yllättävän rankan päivän jälkeen vielä pienen luovan tauon jälkeen suuntasin kohti TKK:ta ja pieniä ystävänpäiväkekkereitä, jossa olimme tyyppien kanssa viettämässä ystävänpäivää. Hulvatonta menoa, hervotonta naurua, maistuvat sapuskat ja olin vielä Oopperasuklaata ostanut frendieni suklaahampaan kolotuksen helpotukseksi ystävänpäivän kunniaksi. Vielä töhrimme toistemme paidat tusseilla ja kirjoittelimme hävyttömyyksiä toistemme paitoihin. Tai sarkastisia vinoiluja, kuittailua, herkkiä ystävyydentunnustuksia tai jotain apogryfisiä raapustuksia toisten tekstiileihin.

Oma entinen valkoinen paita sai kaikenlaista töhrintää osakseen, paitsi siinä oli jo pohjalla parin vuoden takaiset töherrykset jo inspiraatiota antamassa, mutta nyt on paita saanut kerrokset niin 2013 kuin 2015, joten entistä ehompi ja räyheämpi paita...

Selfiekeppi on oikeasti ihan kuningas keksintö. Varsinkin ryhmäkaverikuvat onnistuvat paljon paremmin kun ei ole kuvakulmavalikoima vain yhden käden pituuden varassa tai kenenkään ei tarvitse olla poissa kuvasta. Eikä kenenkään tarviste olla kameran takana. High-tech keksintö. Ja turhamaisen hauska. Mutta silti ihan keisari keksintö.

Ja vielä kesken koulupäivän näin maanantaihin tyypilliseen auringonpaisteeseen rantautui opinahjomme pihalle vielä uudestaan keikkabussimme. Hauskaa oli ja akateemisen vartin jälkeen oli hyvä mennä hyvästä syystä akateemisen vartin verran myöhässä tyylikkäästi. 

Loppuun ajattelin ihan läpällä laittaa muutaman apogryfisen (eli näiden lauseiden merkitys jää salaisuudeksi) fraasin, jotka ovat minua suuresti huvittaneet tai laittaneet vähän jonkinlaisia ajatuksia.

Caveant consules, ne quid detrimeti respublica capiat. Pitäköön konsulit huolta, ettei mikään vaurio kohtaisi valtakuntaa.

Desinit in piscem mulier formosa superno. Kauniin naisen patsaalla on kalan pyrstö. (Mitä tää meinaa? :D Lentävä lause Rooman valtakunnan ajalta)

Naisen sydän on salaisuuksien meri.

Difficile est satiram non scribere. On vaikea olla kirjoittamatta satiiria.

Nosce te ipsum. Tunne itsesi.

Missä Soini, siellä latteus.

Anna hevosen murehtia. Sillä on isompi pää kuin sinulla.

Ihminen on maailman Windows ilman päivitysversiota.

Ihmistä on vaikea tuntea todella hyvin.

Itseään ei voi paeta, mutta kovalla työllä ja kekseliäisyydellä itseään voi hämmentää.

Kaikki tiet vievät pois Roomasta.

Siinä joitain hämmentäviä fraaseja. Mahtaa olla sukkelia tyyppejä, jotka ovat tuollaisia suustaan päästäneet. Onko noissa mitään sanomaa, on sitten toinen juttu mutta sillä ei oikeastaan oo mitään merkitystä. 

Mutta nyt on allekirjoittaneet vuoro painua lämpimän täkin alle nukkumattia piiloon, joten heisulivei ja stay tuned. Kirjoittelen taas kun sille päälle satun.

Loppukaneettia keksimättä,

-Juska-