Kolmenkympin kriisi

Kirjoituskoneen näppäimet ovat jo päässeet pahasti pölyyntymään, mutta trukkini istuin taasen ei, sen verran ahkerasti olen viime viikkoina työskennellyt varastolla. Ihan mukavissa hommissa, vaikkakin alun kaaoksen jälkeen rutiini alkaa olla jo liian vahva, eli se niistä haasteista. Kesä on ollyt työntäyteinen, mutta aamukampa osoittaa enää kolmeatoista päivää lomiin, eli heisulivei, kohta lomille lomps ja tämän kesän työt ovat urakoitu. Palkallinen loma ja eurooppakiertolaisuus kutsuvat työn raskaan raatajaa ja työn orjaa, joka sorron illassa ei trukin penkiltä nouse, ellei ole pakko.

Tätä paikkaa tulee ikävä kesän jälkeen

Mutta tässä maanatai-iltana tajusin kehä kolmosta pitkin ajaessani töistä kohti kesäkartanoani että mulla on kolmenkympin kriisi. Nii-in, kolmenkympin kriisi. Kuuntelin radiosta Yle Puheelta Venla Kokkosen toimittamaa radio-ohjelmaa Venla Kokkonen ja miehet, jossa vieraana oli 31-vuotias Olavi Uusivirta. Molemmat radioäänet ovat 31-vuotiaita ja puhuivat elämästä ja kolmenkympin virstanpylvään saavuttamisesta. Ja Uusivirta kertoi kolmenkympin kriisistä. Piti tarkastaa kämpällä passista oma syntymäaika, mutta se ei ollut muuttunut miksikään, mittarissa on saman verran ikää kuin viime syntymäpäivillä. Miten voi näin nuorella olla kolmenkympin kriisi? Vähän päälle parikymmentä ja kolmenkympin kriisiä pukkaa. Mutta oireet täsmäävät. Nuoruus alkaa olla takana päin. Yhä vähemmän on asioita, joita tekee ensimmäistä kertaa. Interrail, toinen edessä, kesätöitä on takana samassa paikassa jo monta kesää, koulukaan ei ole alkamassa ensimmäistä kertaa... Tuttuja asioita siis, en ole menossa ensimmäistä kertaa lentokoneeseenkaan. Samoin alkaa kelailemaan asioita mitä elämässä pitäisi tehdä. Mikä minusta tulee isona? Ruumis olisi pätevä vastaus mutta jätetään tällä kertaa. Okei, benji on hyppäämättä mutta niin oli noilla tyypeillä radiossakin.

Jotain (teko-)taiteellisia itseottamia kuvia Vuosaaren huudeilta.

En tiiä mistä noi skraidut on ilmestynyt näihin pariin photoon... Mutta Aurinkolahti on aika maaginen paikka näillä keleillä.

Toisaalta kun on kolmenkympin kriisi, pitäisi miettiä navigaattoriin uutta suuntaa. Miksi en ole tehnyt joitain asioita ja mitä strategioita elämään seuraavaksi? Täytyy sanoa, että haaveissa on ollut niin keskiluokkainen haave omakotitalosta, autosta ja perheestä, mutta toisaalta noi on niin kasaria tuollaiset haaveet. Miksi en lähtisi tutkimusmatkailijaksi? Kaikki maanosat on jo löydetty valitettavasti. Separatistin ura Ukrainassa ei viehätä. Myyn haaveen mustasta nahkapenkkisestä ja sporttisesta BMW/Audi/Mersusta eniten tarjoavalle, pitäkää kiinteistövälittäjät omakotitalonne ja perhe... No, tuota noin. Missä olisi joku iäkäs, paljon metsää omistava dementoitunut mum... Peritövero on ihan sikalasta, joten ei ehkä sitäkään vaihtoehtoa. Jätetään se perhe vaikka tiedostamattomiin haaveisiin. Toisaalta yksi haave on olla vanhana sellainen viisas, jollain tapaa arvokkaan oloinen mutta silti sellainen hilpeä pappa. Sellainen, jolla on paljon, hyvin paljon tarinoita. Ryppyinen kuin korvasieni ja vähän höppänä. Sellainen maailman herttasin pappa, joka nuotiolla soittelisi epävireistä akustista kitaraa ja hyräilisi hiljaa lauluja jostain menneestä maailmasta. Kertoisi nuotiotulen loisteessa tarinoita niille, jotka jaksaisivat niitä kuunnella. Tarinoita, joissa tähdet olivat kirkkaampia ja tapahtumat tarunhohtoisempia kuin nykyiset klikkauskalastelujutut. Sellainen, jolta löytyisi viisautta ja aikaa kuunnella. Mutta myös tarinoida.

Pilvet Vuosaaren yllä... Viimeisiä viikkoja jo viedään

Maailman söötein eläin tuli hiipparoimaan kavereideni pihaan kun töiden jälkeen oli pienet tiistai-rillindeerukset

Toinen mieleen puskenut haave on jäädä tänne Helsinkiin meren rannalle vapaaksi taitelijaksi. Seurata inspiraatiota ja antaa luovuuden puuskien tuottaa mitä mieleen juolahtaa. Runo rantahiekkaan, tai maalata sateenkaari taivaalle. Kirjoittaa tarinoita tai kirjaa. Maalata, piirtää sarjakuvia. Kuunnella entisaikojen mestareiden rauhoittavia säveliä, valokuvata ja vangita estetiikkaa. Voisi valvoa kesäöitä ja herätä katsomaan revontulten leikkiä taivaankannella... Oho, ei kesä kolmosen sisäpuolelle ketunhännät tule temmeltämään taivaalle. Miksi menisin takaisin inhoamaani kaupunkiin Hämeeseen ja vaipua talvihorrokseen...? Okei, en minä Tamperetta inhoa, kunhan kirjoitin noin koska se vain kuulosti paremmalta. Voisin eristäytyä kaikista ihmisistä puoleksi vuodeksi, nukkua puisessa tynnyrissä ja olla tulematta pois sieltä... Siis mitä ihmettä, älkää luulko että oikeasti haluan mutta pitää kuulostaa uskottavalta vapaalta taitelijalta. Kolmenkympin kriisi on aika paha kriisi kyllä, mutta toisaalta hauskahan sekin on kärsiä nyt niin ei tarvi sitten vajaan kymmenen vuoden päästä, jolloin sitten mittariin räpsähtää se kolmenkympin lätkä. Paitsi tätä menoa tervetuloa viisikymppisille silloin :D Sittenhä sitä on jo hautaan valmis alta nelikymppisenä, kaiken jo kokeneena. Paitsi ne rypyt....

"Haihtuvi nuoruus, niinkuin vierivä virta..."

-Eino Leino-

Kriiseillen,

Juska

Rautakylki kiskoloilla kiisi

Kerron teille sairastumisestani. Sairastumisesta matkakuumeeseen. Kaiken pahan alku ja juuri on, kun selailin äidin matkaleikekirjaa nuoruuden Interrail-reissulta. Kirjastoauton setä tiesi jo ala-asteella, että lempipelini ei ollut Runescape, vaan kirjastosta lainattu Backpacker junior-CD-ROM. Pelissä pystyi matkustelemaan pitkin Eurooppaa ja "tutustumaan" maihin. Oikeastaan maantieto tuli aika tutuksi pelin lomassa, Sofiat, Skopjet ja Ljublajanat tulivat tutuiksi. Tässä alkaa jo olla hysterian havinaa, koska romppuja ei enää ole, tuo peli tuskin pelittää millään nykykoneella (Go Windows 95 :D), kyläkoulun ikkunat on laudoitettu ja Eurooppa on myllerrety muutamaan kertaan äidin nuoruusvuosien jälkeen. Euroopasta ei löydy samalla tavalla mystisiä valtioita kuten DDR tai Jugoslavia. Myöskin leikekirjat ovat katoavaa kansanperinnettä, oikeastaan blogi voisi olla leikekirjan vastine nykyisin. Jatkan siis periaatteessa mutsini buutsien jäljissä. 

Vapauden tunnetta!

Ehkä puolitoista vuotta sitten heitin frendilleni ilmoille ajatuksen että lähetäänkö reilaamaan Eurooppaan, koska ajatus oli kytenyt hippokampuksessa tai alitajunnassa, missä lie, jo hyvin pitkään. Oikeastaan se oli unelma. Jota en oikein meinannut uskaltaa edes unelmoida. Mutta pikku hiljaa ajatus kirkastui ja puheet muuttuivat suunnitelmiksi ja haaveet saivat siivet. Pikkuhiljaa kesän lähestyessä ja liukuessa kohti elokuuta suunnitelmat ja puheet saivat koko ajan lihaa luiden ympärille, ja utuinen haave alkoi näyttäytyä jo kangastuksena edessä. Kun liput ja lennot oli varattu, mikään ei ollut enää esteenä. 

Se ukko vaa lykkäs noi fogelit mun händyyn vaikka en halunnu... Vaati vielä maksua mutta onneks oli sikareita mukana jotka oli käypää valuuttaa...

Paluu nykyisyyteen. Tilanteeni on melkein sama kuin vuosi sitten. Paitsi että takana on haaveideni seikkailu. Ja että minulla ei ole vielä varmasti ketään kaveria lähdössä mukaan interreilaamaa... Mutta tässä on vielä hieman aikaa pähkäillä ja funtsia asioita ennen kuin olisin lähdössä uudelleen. Minulla pitäisi olla näillä näkymin lomaa (palkallista :D) lomaa elokuussa, joten aikaa olisi reissulle ennen koulun alkua. Haaveissa siintävät Kastilia, Barcelona, Pariisi, Portugali... Länsi-Eurooppa. Viime kesänä kiersin Junskin kanssa 10 maan turneen Keski- ja Etelä-Eurooppaa, kun tutuksi tulivat Unkari-Itävalta-Slovenia-Kroatia-Italia-Vatikaani-Sveitsi-Saksa-Tanska ja Ruotsi, ja Tshekki tuli Prahan muodossa talvella. Paljon tuli nähtyä ja vielä enemmän jäi näkemättä ja veri vetää taas uudelleen Eurooppaan. Eurooppa huutaa mun nimeä.

Rooman yössä

Oikeastaan reilausta ei voi ymmärtää aivan täysin jos ei ole kokenut sitä. Matkakuumetta ei voi ymmärtää, jos ei ole ollut matkalla. Koska matkalle tahtoo uudelleen kun on kerran ollut matkalla. Voisin vähän availla miksi veri vetää Eurooppaan eli mitä asioita ikävöin...

• Ikävöin sitä, kun olen matkalla johonkin. Seuraava pysähdys on tiedossa, mutta ei ole mitään tietoa missä olen ylihuomenna. Tai huomisiltana. Tai onko minulla kenties ensi yönä vuodetta jossa nukkua. Ikävöin sitä jännityksen tunnetta mahanpohjassa, kun saavun uuteen kaupunkiin ja ei ole mitään aavistusta, mitä yllättävää eteen saattaa tulla.
• Ikävöin sitä tunnelmaa, kun hämärä verhoaa nopeasti kaupungin ja valot syttyvät, kuin muuttaen kaupungin joksikin aivan toiseksi kuin se oli hetki sitten.
• Ikävöin niitä keskusteluja, höpötyksiä ja vitsejä, jotka täyttivät junamatkat. Ikävöin myös sitä hajotusta, joka tulee kun alkaa väsyttää ja sitä kun reissussa rähjääntyy. Kun naamaan alkaa puskea reissupartaa ja rähjäisyys on adjektiivi joka kuvaa koko reissumiehen olemusta. Ikävöin jopa sitä hankalasti käsiteltävää fiilistä, kun ei jaksaisi olla kenenkään kanssa, mutta jakaa silti sen hetken reissukaverin kanssa. Silloin pitää vaan olla hiljaa ja antaa toisenkin olla omissa ajatuksissaan.
• Ikävöin sitä kun molemmat hehkuttavat superlatiivein mutkan takaa ilmestyvää maisemaa.
• Ikävöin sitä kun saa katsella maisemia avonaisesta junanikkunasta tuulenviiman tehdessä otsatukasta hurmurikiehkuroita, jotka heiluvat tuulessa kuin James Deanin kutrit avoautolla ajaessa.
• Ikävöin sitä, kun kaupungin nimi ja mielikuvat siitä muuttuvat todeksi. Sitä kun mielikuva Kölnistä muuttuu kaupungiksi ympärillä.

Kuinka kummaa on kaikkialla

• Sitä, kun petyn johonkin maailmankuuluun nähtävyyteen, joka on todella laimea, mutta olen ihan mielissäni kun löydän jostain läheltä maailman näteimmän snägärin.
• Sitä, kun katson karikatyyrinpiirtäjän piirtämistä, kun turisti maksaa itsensä kipeäksi näköispiirroksesta.
• Ikävöin sitä, kun voi olla innostunut kuin se pikkupoika joka joskus olin. Aikuiset eivät ole koskaan kovin innostuneita asioista. Tai jotkut ovat mutta eivät suinkaan kaikki.
• Ikävöin sitä tunnetta, kun tajuaa pärjäävänsä monen tuhanen kilometrin päässä kotoa, vieraalla kielellä. Ja vaikka ihan yksinkin.
• Ikävöin tuoksuja, kaikkia sitä tunteiden kirjoa joka reilaus saa aikaan.
• Ikävöin sitä I'm true traveller-fiilistä kun löytää jonkun underground-jutun joka on traveller-matskua mutta turistit eivät löydä sinne.

Aina matkalla jonnekkin / Minne ikinä päätyykin / on puolitiessä jossain

• Ikävöin hieman sitä jännittävää fiilistä etsiä hostellia, kun lähellä olevat ihmiset tuntuvat hieman uhkaavilta ja joka paikassa on pimeää, vain kelmeät katulamput valaisevat maisemaa.
• Ikävöin sitä kun tihkusateessa etsimme hostellia painavat rinkat selässä, mutta hehkutamme kuinka mageeta reilaus on.
• Ikävöi niin paljon eri asioita että olen ihan ikävä, täynnä ikävää.

Tästä jutusta tulee niin pitkä,  että jatkan seuraavassa postauksessa, johon olisi tarkoitus kirjoittaa viime päivinä töissä haaveillessa mieleen tulleita muistoja, jotka osa ovat kultautuneet ja osa melkein jo unohtuneet. Sano kukkuu, Junski jos tunnistat tästä jotain.

Haaveillen, Juska

Ja tähän ylimieliseen reissukuvaan on hyvä päättää :D