Kehä kolmosen pakokaasuista voi päätyä keskelle jänkhää

Tehtaalla on ollut kuolemanhiljaista viime aikoina, voi vain kuulla kuinka sadepisarat ropisevat tehtaan ruosteista peltikattoa vasten ja rotat juoksevat pitkin tuotantolinjoja, mutta nyt on naaraskissat päästetty häkeistään pistämään poskeensa rotanrontit ja sirkkelit ulisevat kirkuvina taas. Sangen monta monituista päivää ja sekuntia on kulunut edellisistä sivalluksista täällä, mutta oikeastaan syynä taukoon on ollut elämä. Olen kyllä kirjoittanut edelleen, mutta kirjoittaminen ei ole ollut julkista ja paljon ehtinyt tapahtumaan sitten edellisen tekstin… Niin globaalisti maailma on kirjaimellisesti kiehunut välillä, mutta varsinkin omassa elämässä on moni asia myllertänyt sitten edellisen tekstin. Edellistä raapustusta kirjoittaessa olin vantaalainen postin trukkipaavo, joka vietti epätietoisena tulevaisuudesta välivuotta, keräten dollarit povitaskuunsa ja koettaen keskittyä orientoitumaan tuleviin pääsykokeisiin. Elämä tuntui olevan jossain määrin hakoteillä monella eri mittarilla mitattuna, olin kuluttanut koulunpenkkiä ilman mitään konkreettista tulosta, ajautuen umpikujaan mitä ammattillisesti teen. Olin jo kerran hakenut pääsykokeissa yrittäen alanvaihtoa, vasemmalla kädellä lukien olin jäänyt koulupaikasta ihan pari hikistä pistettä, jääden pronssiselle varasijalle. Nyt kuitenkin olin jo päättänyt laittaa hikisille kuntaopinnoille pisteen, ja kuitenkin epävarmuus kaihersi rinnassa.

Uusilta huudeilta

                          Pääsin sitten kouluun, pisteet olisivat riittäneet kahteenkin eri kouluun, mutta vain toiseen saa oikeuden koulupaikkaan, ja sitten aloin pakata henkisiä kimpsuja ja kampsuja kohti Lappia. Ja täällä minä nyt sitten olen, kodassa taskulampun valossa kirjoittelen revontulten tanssiessa taivaalla ja poronkellojen kilkattaessa tunturissa, arktisen tuulen soittaessa vaivaiskoivuja juon teerenmarjamehua ja piilottelen repussa uuden opintosuunnan koulukirjoja. Moni muukin asia on heittänyt häränpersausta tässä kuluneen vuoden aikana, mutta kaikesta en jaksa tässä lässyttää, koska tarina on pitkä ja monisyinen. Joka tapauksessa nyt tuntuu että monista muutoksista huolimatta olen vapaa, vaikka opiskelu aiheuttaa vähän elämään stressiä enkä voi matkustella ulkomailla kovinkaan ahkerasti, on ainakin ammatillinen suunta selkeämpi kuin aiemmin. Välillä kaipaan takaisin Helsinkiin ja Tampereelle, jo sangen rakkaiksi tulleisiin entisiin kotikaupunkeihin, joiden ihmisvilinä, bussien ja ratikoiden nitinä ja kolina ovat tulleet niin tutuiksi. Täällä Rovaniemeltä puuttuu sellainen kaupunkimaisuus ja sen tuoma kuhiseva kaupunki ympärillä, joka inspiroi jollain tavalla tosi paljon. Toisaalta täällä Pohjolassa on hyvät puolensa, pieni yliopisto tarjoaa yhteisöllisyyttä ja paljon tuttavia. Jollain tavalla ei ole vain kasvoton ohikulkija ruuhkassa tai satunnainen nuori mies junassa, vaan täällä pärstä on tuttu monelle ja olemalla sopivasti aktiivinen avautuu uusia juttuja eteen. Suhtaudun tähän Lappiin uteliaalla asenteella ja etelänikävä helpottaa pannullisella itsetehtyä Cafe Lattea tai käymällä etelässä, vielä etelämmän ikävä katsomalla kuvia matkoilta.

Napapiirillä with Pedro & Rasheed

                          Täytyy yskäistä tähän väliin, että on aika haasteellista saada aikaan pitkästä aikaa julkaisemiskelpoista juttua, sen verran saranat ruosteessa että ei oikein tahdo millään saada pihtisynnytettyä jutun juurta. En oikein koskaan ole kirjoittanut mitään ammatillista kirjoittelua, huumorisuoni vaatii sopivan höpöä fiilistä ja kaunokirjoittelu taas selkeää inspiraatiota ja luovuutta. Kirjoittajan sieluntuskaa siis, jota ei välttämättä rivien välistä näe. Se on vain kauhistuttavaa, kun edessä on paljon valkoista tilaa, jonka pitäisi täyttää omilla ideoilla, ja ajukoppa kumisee tyhjyyttään. Mutta sangen näppäränä verbaliikkavoimisteluna tällainen avajaisteksti toimii.

Hostasin sohvasurffareita viime viikolla

                        Olen usein miettinyt ja pohtinut kirjan kirjoittamista, mutta ongelmallista on se rimakauhu, kun olen hinannut vaatimustason hengentuotoksesta Tampereen tornihotellin ylätasanteelle, ja kaikki sitä huonommat eivät kelpaa itselleni. Ehkä kirjoitan sitten, kun saan vähän harmaasävytettyä kerrosvälit, ja mustavalkoisuuden printattua ajattelusta paperille. Minulla on jo epäselvä mielessä muhiva kirjoitusteema-aihio, mutta se vaatii vielä vähän kirkastamista ja paskimpien särmien sorvaamista pois. En kuitenkaan vilauttele hameen helmoja vielä, ettei paljas idea pääsisi kaiken kansan nähtäville, vaan saisi vielä pöhistä pöhinäpöntössä. Sitä odotellessa kirjamessujen järjestäjät voivat roudata sellaisen upottavan plyyssisohvan messuständille, jossa voivat sitten haastatella ensikirjailijaa… Vaatimattomuuden sanotaan kaunistavan, mutta koska en oikein karskiuttani halua kauniiksi pojaksi, niin nyt on tavoitteet tuutattu maailmalle ja itsellenikin tietoisuuteen, jolloin on jo ensimmäinen askel kohti toteutusta tehty.

                          Yritin vääntää vähän uutta ilmettä blogille, mutta kun ei miellyttänyt uudistukset vielä visuaalista silmää, niin täytyy nysvätä myöhemmin.

Kevätaurinkoa kaikille,

-Juska-