Ohikiitävää

Välähdyksenomaisesti raitiovaunu kolisee ohitse lumisen puiston, jonka ympäröivät jugend-tyyliset koristeelliset kerrostalot. Ilta luo katuvaloineen Bulevardille sumuisen valon, kun talvinen ilma on lauhtunut pakkasrintamasta lauhaan. Surumielisesti katseeni lipuu kaupungin valoissa, samalla kun mietin mitä kaikkea nämä talot ovat saaneet vuosikymmenien aikana todistaa. Lähihistoria nousuineen ja laskuineen ovat lyhyttä verrattuna ihmisikää vanhempien talojen rinnalla. Selittämätön surumielisyys. Hetki sitten törmäsin älykännykkäni näytöllä selittämättän surumielisyyden aiheuttamaan keskusteluun. Selittämätön surumielisyys ei ole mikään mielenterveyden hirvikolari vaan sukua läheistä sukua melankolisuudelle. Melankolia on tunnetila, jossa ihminen kokee selittämätöntä kaipuuta johonkin, loputonta kaihoa johonkin tai tuntee surumielisyyttä jostain nimeämättömästä syystä. Melankolia ja sen johdannaiset nostalgia ja kaikokaipuu ovat inspiroineet ihmisiä kautta aikain.

Ainolassaan ja sen läheisissä metsissä koki melankoliaansa Jean Sibelius, joka joutsenten lentoa tarkkaillessaan koki melankoliaansa, jota voi kuulla vielä nykypäivänäkin hänen musiikissaan. Tuonelan Joutsen vaikkapa on oiva esimerkki tästä. Surua kaiken lopullisuudesta ja ajan vääjäämättömästä kulumisesta. Luonnossa tämä heijastuu varsinkin Suomessa, kun luonnon kiertokulku ja 4 seasons sopii tänne paremmin kuin Vivaldin vuodenaikoihin. Kenties siksi suomalainen kulttuuri onkin niin melankolinen, mutta ei suomalainen ole melankoliansa kanssa tässä universumissa yksin. Venäläinen melankolia onkin varmaan maailmankuulua. Orhan Pamukin kirjat Turkista ja monet muut. Oikeastaan melakolia on mielentila, joka sopivina annoksina on oikein miellyttävä. Syksyisin villasukat, takkatuli ja viltti ovat teitä kaihoon ja tuohon uinuttavaan olotilaan.

Linkki Sibeliuksen melankoliseen Tuonelan Joutsen (Youtube).


Vaikka ei miellä olevansa melankolinen ihminen, voi silti olla sitä esimerkiksi nostalgian muodossa. Ennen oli miehet rautaa, laivat oli puuta hiiohoi, vai miten se menikään. Joku haluaa ajaa amerikanraudalla Route 66:n, kenties ikävöit Esson baareja nelostien varressa tai muuten vain mielensäpahoittajan lailla kaikki oli ennen paremmin. Mutta totuus on että mennyt ei koskaan palaa ja se kultainen aika oli aina ennen. Jos kysyttäisiin kultaisella 80:lta että onko tämä kulta-aikaa niin tuskimpa vain. Jos 20 vuoden päästä nykyhetki miellettäisiin kulta-ajaksi niin todennäköisesti ei olisi. Tietysti oma henkilökohtainen onni saattaa olla totta juuri nyt, jota sitten kenties kultareunuksin koristelluin muistoin kaihoisasti muistelisi, mutta todennäköisesti aika värittynein muistoin. Carpe diem, tartu hetkeen, sisältää aika hienon viisauden kaikessa simppeliydessään. Hetkessä elämistä ei ole kovin helppoa aina muistaa, varsinkin jos Visa Creditin lasku on iso ja palkkapäivä lähitulevaisuudessa tai jos stressi vavisuttelee jännittyneisyydellään nykyhetkeä.

En ole asiantuntija että onko melankoliaan taipuvaisuus surematonta surua vai mistä se johtuu, mutta toisaalta se on taitelijasielujen luovuuden aarreaitta, josta on syntynyt muistelmiaan kirjoittanut muumipappa, suomalainen tango- ja iskelmämussiikki, retrovillitykset, hipstereiden vinyylien kuuntelu, rautalankakulttuuri, Sibeliuksen musiikki, keskiaikamarkkinat ynnä lukemattomat muut erilaiset asiat, joita ei olisi ilman tätä ihmisestä kumpuavaa tunnetilaa. Voi olla että tämä kaikki on myös herkkyyden yksi lukemattomista lisäominaisuuksista, kun erilaiset asiat aiheuttavat tunteita, joille rakentuu merkityksiä elämään. Tämä kirjoitus on saanut insiraationsa tästä yhdestä facebook-keskustelusta ja sunnuntai-illan palloilu Helsingin keskustassa vain vahvisti sitä, kun Bulevardilla ihmiset ulkoiluttivat koiriaan ja katu valmistautui vastaanottamaan yötä vastaan. Keskustan liikkeiden isoista ikkunoista siivoojat laittoivat ravintolan penkkejä siivoamista varten ylös. Ihmiset matkalla koteihinsa, ratikat kolisemassa kauemmaksi matkalla Katajanokalle ja Arabianrantaan. Mielenkiintoisen näköiset ihmiset kahvilassa juomassa chailattejaan, riemu ja rentous ja tarkkailijan ulkopuolisuus tästä sisällä olevasta elämästä. Illan vääjämätön saapuminen, sulkemisajat ja yksin käveleminen, vain vahvistivat tätä melankolista kirjoittajan mielentilaa. Samalla jotenkin niin kipeän kaihoisa mutta samalla jotenkin niin lämmin elämän virta. Nyt nämäkin häivähdykset ovat jo kadonneet ajan kulkuun eikä niistä enää kiinni saa. Melankoliaa.

Laitan tähän vielä videon inspiroivaan lauluun. Olitpa laulusta mistä tahansa lauluun liittyävästä asiasta mitä mieltä tahansa, avaan omat havaintoni laulusta. Kappaleessa on kaunis sävel ja tässä laulussa on läsnä kaipuu aavalle merelle, kenties meren tuolle puolen. Huuliharpun ääni kertoo surumielisyydessään suurta tarinaa keskellä pimeää merta yli sata vuotta sitten Atlantilla. Tämä laulu (englanniksi Nearer God to Thee) oli viimeinen jonka Titanicin kannella ollut orkesteri soitti ennen laivan syöksymistä meren syleilyyn vieden soittajat mennessään muiden uhrien mukana hautaansa. Laulajan ääni on herkkä ja tunteellinenkin, joka vain vahvistaa surumielistä olotilaa. Kun en oikein voi upottaa tähän spotify-linkkiä, joudun laittamaan Youtube-videon, mikä ei ole ehkä paras mahdollinen alusta koska tämä toimii paremmin audiona kuin videona.

Selittämättömän surumielisin terveisin,

-Juska-