Näytetään tekstit, joissa on tunniste yliopisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yliopisto. Näytä kaikki tekstit

tiistai 21. helmikuuta 2017

Kehä kolmosen pakokaasuista voi päätyä keskelle jänkhää

Tehtaalla on ollut kuolemanhiljaista viime aikoina, voi vain kuulla kuinka sadepisarat ropisevat tehtaan ruosteista peltikattoa vasten ja rotat juoksevat pitkin tuotantolinjoja, mutta nyt on naaraskissat päästetty häkeistään pistämään poskeensa rotanrontit ja sirkkelit ulisevat kirkuvina taas. Sangen monta monituista päivää ja sekuntia on kulunut edellisistä sivalluksista täällä, mutta oikeastaan syynä taukoon on ollut elämä. Olen kyllä kirjoittanut edelleen, mutta kirjoittaminen ei ole ollut julkista ja paljon ehtinyt tapahtumaan sitten edellisen tekstin… Niin globaalisti maailma on kirjaimellisesti kiehunut välillä, mutta varsinkin omassa elämässä on moni asia myllertänyt sitten edellisen tekstin. Edellistä raapustusta kirjoittaessa olin vantaalainen postin trukkipaavo, joka vietti epätietoisena tulevaisuudesta välivuotta, keräten dollarit povitaskuunsa ja koettaen keskittyä orientoitumaan tuleviin pääsykokeisiin. Elämä tuntui olevan jossain määrin hakoteillä monella eri mittarilla mitattuna, olin kuluttanut koulunpenkkiä ilman mitään konkreettista tulosta, ajautuen umpikujaan mitä ammattillisesti teen. Olin jo kerran hakenut pääsykokeissa yrittäen alanvaihtoa, vasemmalla kädellä lukien olin jäänyt koulupaikasta ihan pari hikistä pistettä, jääden pronssiselle varasijalle. Nyt kuitenkin olin jo päättänyt laittaa hikisille kuntaopinnoille pisteen, ja kuitenkin epävarmuus kaihersi rinnassa.
Uusilta huudeilta
                          Pääsin sitten kouluun, pisteet olisivat riittäneet kahteenkin eri kouluun, mutta vain toiseen saa oikeuden koulupaikkaan, ja sitten aloin pakata henkisiä kimpsuja ja kampsuja kohti Lappia. Ja täällä minä nyt sitten olen, kodassa taskulampun valossa kirjoittelen revontulten tanssiessa taivaalla ja poronkellojen kilkattaessa tunturissa, arktisen tuulen soittaessa vaivaiskoivuja juon teerenmarjamehua ja piilottelen repussa uuden opintosuunnan koulukirjoja. Moni muukin asia on heittänyt häränpersausta tässä kuluneen vuoden aikana, mutta kaikesta en jaksa tässä lässyttää, koska tarina on pitkä ja monisyinen. Joka tapauksessa nyt tuntuu että monista muutoksista huolimatta olen vapaa, vaikka opiskelu aiheuttaa vähän elämään stressiä enkä voi matkustella ulkomailla kovinkaan ahkerasti, on ainakin ammatillinen suunta selkeämpi kuin aiemmin. Välillä kaipaan takaisin Helsinkiin ja Tampereelle, jo sangen rakkaiksi tulleisiin entisiin kotikaupunkeihin, joiden ihmisvilinä, bussien ja ratikoiden nitinä ja kolina ovat tulleet niin tutuiksi. Täällä Rovaniemeltä puuttuu sellainen kaupunkimaisuus ja sen tuoma kuhiseva kaupunki ympärillä, joka inspiroi jollain tavalla tosi paljon. Toisaalta täällä Pohjolassa on hyvät puolensa, pieni yliopisto tarjoaa yhteisöllisyyttä ja paljon tuttavia. Jollain tavalla ei ole vain kasvoton ohikulkija ruuhkassa tai satunnainen nuori mies junassa, vaan täällä pärstä on tuttu monelle ja olemalla sopivasti aktiivinen avautuu uusia juttuja eteen. Suhtaudun tähän Lappiin uteliaalla asenteella ja etelänikävä helpottaa pannullisella itsetehtyä Cafe Lattea tai käymällä etelässä, vielä etelämmän ikävä katsomalla kuvia matkoilta.
Napapiirillä with Pedro & Rasheed
                          Täytyy yskäistä tähän väliin, että on aika haasteellista saada aikaan pitkästä aikaa julkaisemiskelpoista juttua, sen verran saranat ruosteessa että ei oikein tahdo millään saada pihtisynnytettyä jutun juurta. En oikein koskaan ole kirjoittanut mitään ammatillista kirjoittelua, huumorisuoni vaatii sopivan höpöä fiilistä ja kaunokirjoittelu taas selkeää inspiraatiota ja luovuutta. Kirjoittajan sieluntuskaa siis, jota ei välttämättä rivien välistä näe. Se on vain kauhistuttavaa, kun edessä on paljon valkoista tilaa, jonka pitäisi täyttää omilla ideoilla, ja ajukoppa kumisee tyhjyyttään. Mutta sangen näppäränä verbaliikkavoimisteluna tällainen avajaisteksti toimii.
Hostasin sohvasurffareita viime viikolla
                        Olen usein miettinyt ja pohtinut kirjan kirjoittamista, mutta ongelmallista on se rimakauhu, kun olen hinannut vaatimustason hengentuotoksesta Tampereen tornihotellin ylätasanteelle, ja kaikki sitä huonommat eivät kelpaa itselleni. Ehkä kirjoitan sitten, kun saan vähän harmaasävytettyä kerrosvälit, ja mustavalkoisuuden printattua ajattelusta paperille. Minulla on jo epäselvä mielessä muhiva kirjoitusteema-aihio, mutta se vaatii vielä vähän kirkastamista ja paskimpien särmien sorvaamista pois. En kuitenkaan vilauttele hameen helmoja vielä, ettei paljas idea pääsisi kaiken kansan nähtäville, vaan saisi vielä pöhistä pöhinäpöntössä. Sitä odotellessa kirjamessujen järjestäjät voivat roudata sellaisen upottavan plyyssisohvan messuständille, jossa voivat sitten haastatella ensikirjailijaa… Vaatimattomuuden sanotaan kaunistavan, mutta koska en oikein karskiuttani halua kauniiksi pojaksi, niin nyt on tavoitteet tuutattu maailmalle ja itsellenikin tietoisuuteen, jolloin on jo ensimmäinen askel kohti toteutusta tehty.

                          Yritin vääntää vähän uutta ilmettä blogille, mutta kun ei miellyttänyt uudistukset vielä visuaalista silmää, niin täytyy nysvätä myöhemmin.
Kevätaurinkoa kaikille,

-Juska-

tiistai 21. tammikuuta 2014

Kelatkaa, nää elää täällä näin joka päivä!

Nyt pääsi pärähtämään muutama kirjoitukseton päivä putkeen, mutta elämä on joskus todella hektistä ja tsäänssiä kirjoitella. Sorry Katsu, mun pitäisi parhaillaan olla tekemässä tilastotieteen harjoitustyötä. Joojoo, I know! Mutta toisaalta pieni luova tauko tekee gutaa, koska silloin saa kirjoitettua luovemmin ja freesimmin. Ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen opiskeluelämästä, omin sanoin. Ehkä maailman kuivin aihe, mutta elämä yliopistolaisena on toisinaan hyvinkin jännää.
Juska luennolla ja persu-kynä.

Ajattelin jakaa teille erään hämmennyksen hetken tältä päivältä yliopistolta. Kirjoittelin tästä jo someen lyhyesti, mutta kertaus on opintojen äitipuoli. Istuskelin kampuksella eräällä kapealla käytävällä sellaisella nojatuolilla. Olin aikataulujen päällekkäisyyksien vuoksi tullut myöhässä luennolla, koska olin ollut toisaalla harjoituksissa, josta olin sitten tulossa luennolle. Odottelin siinä kapsäkki kädessä, rotsi niskassa ja pipo päässä, että luennolle tulisi tauko ja kehtaisin mennä luennolle, en halunnut rymistellä kantamuksineni kesken kaiken muiden oppimista häiritsemään myöhästyneenä, vaan ajattelin liittyä sivistyneesti tauon jälkeen luennon toiselle puolikkaalle. Tuolini vieressä oli toinen puoli, ja toisella puolella vessa. Siinä peukaloita pyöritellessäni paikalle ilmestyi sellainen opiskelijaneidin ilmestys. Hieman hätkähti ja kysyi minulta olenko jonossa vessaan. -Ehen, vastasin, puolen sekunnin hämmennyksen jälkeen. Se on naisten vessa! Neiti meni sitten vessaan, ja meikäläinen siinä tuumi ankward-ilme naamataululla, että mitä olisi pitänyt vastata? Minä menossa vastakkaisen sukupuolen saniteettitiloihin? Nurkan takana on miesten vessa. Jäädyin aivan totaalisesti. Ei mua voi mitenkään sekoittaa naiseksi, varressa kuitenkin mittaa muutaman sentin yli suomalaismiehen keskiarvon ja ruumiinrakenteeltakaan ei oikein voi ilman itsepetosta sanoa mikkihiireksi... Ei, ne unisex-vessat eivät ole vielä rantautuneet yliopistolle!
Thaimaalaista ruokaa kera laitosporkkanaraasteen

Paistaa se päivä yliopistollakin

Yliopistolla voi tehdä myös makuretkiä. Maistella pahanmakuisia kouluruokia muista maista. Otimme Mauskin kanssa thaikku-ruokaa koulussa safkaksi. Ja kyllä, se maistui yhtä pahalle kuin haisi. Onneksi leivän ottamiseksi ruuan yhteydessä ei ole rajoitettu, innovatiivinen opiskelija jättää syömättä pari siipaletta leipää ja saa näin edukkaat (edukas, maailman kauhein suomen kielinen sana, kiitos Lahti tästä karseasta sanasta) eväsleivät pitkään koulupäivään. Varsinkin kun opiskelijaruokaravintolat lyhensivät aukioloaikojaan sieltä illan päästä, vaikka opiskelijalla voi olla vuonna 2014 kello 17.46 yhtä nälkä kuin kello 17.46 vuonna 2013. Tässä on niin sanotusti juustohöylätty taas jostakin. Ja tällä kertaa opiskelijan masu kärsii, mutta sitä varten on kekseliäisyys keksitty. Köyhä keksii keinot, niinhän sitä sanotaan.
Köyhäinavustusta

Olen huomannut, että elämääni pyörittävät naiset. Kyllä, naiset. Kun ei reppana Juska osaa huolehtia itsestään. Pyörä on rikki, joten yksi lainasi pyöräänsä jotta ehdin ajoissa kuntonyrkkeilyyn (maaginen laji!). Yksi lainasi lapasensa, koska Juskalla on vain vasemman käden hanskoja. Ja yksi oikean käden hanska, mutta se ei ole minkään vasemman hanskan pari. Mun mursunnahkahansikkaat hävisivät johonkin kuin tuhka tuuleen ja lapin töppöset ostin torilta marraskuussa, mutta niille töppösille tuli avioero, toinen läks kävelemään. Joten kiitoksia aivan mahtavista lapasista! Ja tänään sain köyhäin avustusta. Kassillinen safkaa, leipää, pullaa, munkkipussi ja mitä vielä. Yksi kääräisty oli myös mukana. Aivan mahtavaa! Pakastin täynnä leipää. Kyllä, luottotietoni ovat edelleen tallella ja tililläkin on kapitaalia vaikka kuu alkaa painua jo lähelle seuraavaa kelan opiskelijoiden rahoituspäivää. Mutta kun sieltä toisesta opiskelijaravintolasta, eli K(-okoomus?)-marketin roskiksesta löytyy yllin kyllin syötäväksi kelpaavaa pois heitettyä ruokaa, niin miksipäs en ota vastaan ystävällismielisiltä dyykkaajilta. Aika surullinen ajatus heittää sapuskaa roskikseen, vaikka se on vielä syötäväksi kelpaavaa (luin jostakin, että kaikella maailmassa tuotetulla ruualla saataisiin nykyinen väestömäärä ruokittua kaikki, silti rikkaissa maissa ruokaa menee roskiin ja toisaalla nähdään nälkää. Karu maailma.). Niin. Minusta huolehditaan! :D No nyt kun ei ole niin hektistä loppuviikkoa tiedossa, voisi ryhdistäytyä ja ostaa kenties uudet lapaset ennen juhannusta.
Arman Alizad luennoimassa

Tämän viikon ja toistaiseksi kuukauden kohokohta on ollut ehdottomasti tämän päiväinen vierailuluento. Arman Alizad tuli pitämään luentoa aiheesta "Toisenlainen työ". Arman Alizad on tv-persoona ja tuottaja. Arman piti todella vetävän ja mielenkiintoisen luennon ja kertoi omaan tyyliin siitä, kuinka hän on räätälistä edenyt kovalla työllä omia tv-projekteja tekeväksi tuottajaksi. Juuri tässä hetkinen sitten iltapulusta sai lukea, että Arman menestyi suunnistuksessa sangen hyvin ja sai Velojen viestistä kaksi Venlaa kotia vietäväksi. Täytyy sanoa, että Armanin kerronta, luennoimiskarisma ja huumori todella purivat. Normaaleilla yliopistoluenoilla on aina pientä taustahälinää ja pientä levottomuutta (esimerkiksi eilen yksi provosoiva seksuaalivähemmistöpropagandaa syöttänyt luennoitsija oli aivan hiilenä, kun luentosalissa oli liikaa hälinää), mutta Armanin luennolla koko täysi juhlasali (vetää palttiarallaa 400 silmäparia, ellei enemmäkin) kuunteli tarkkaavaisena ja hiljaa, lukuunottamatta naurunremakoita ja taputuksia, jotka olivat täysin ansaittuja. Arman on tuottanut kahta tv-sarjaa, Kill Armania sekä Arman ja viimeinen ristiretki, joiden teosta ja taustoista, ja siitä valtavasta työmäärästä joita 2 tv-sarjan yhteensä 3 tuotankokautta ovat vaatineet. Ja niistä kaikista taloudellisista riskeistä ja muista haasteista, jotka ovat olleet tämän kaiken taustalla. Jäätävän suuri työmäärä siihen nähden, kuinka lyhyen aikaa loppujen lopuksi nuo sarjat ovat kestoltaan. Sisukas kaveri. Ja sopivasti rajoja rikkovaa (mustaakin) huumoria ja itseironiaa. Respect.
Pääsin kaverikuvaan Arman Alizadin kanssa. Harvinaisuus mun blogissa eli hyvälaatuinen kuva. Sorry, en ole investoinut vielä kameraan

Jepsankeikkaa. Alkaa taas tulla tekstille liikaa pituutta. Anteeksi maailman kuivin aihe, mutta se on joskus sellasta meitin tämmösten opiskelijoiden.

Kelatkaa, nää elää täällä näin joka päivä! Harmi, että vaikka eräs Alizadin luennolla ollut neiti pyysi Armania sanomaan tämän, niin se kuulemma tuntuu tyhmälle toistaa tuota lausetta. Olin nimittäin kamerakännykkä käpälässä ottamassa sitä videolle ja olisin sitten laittanut sen tänne, mutta no can do. Mutta pääsin kavereiden kanssa Armanin twitter-kuvaan, kun hän twiittasi luennolta! Jihaa!

Kelatkaa!
terveisin -Juska-

tiistai 7. tammikuuta 2014

Naamapalmu

Pitkä loma on nyt lusittu, en edes muista milloin on viimeksi ollut näin pitkä loma, ei ihan pieneen hetkeen ole tullut oikein kunnolla lomailtua. Täytyy sanoa, että teki gutaa vaikka alkoi jo hieman kypsyttää ja aloin jo kaipailemaan normaaliin arkeen. Rytmi on mennyt niin vapaaksi jazziksi, että normaalin arkikompin hakeminen vie varmaankin hetkensä. Yritin jo kääntää sisäistä kelloa oikeeseen aikaan tässä viimeisten lomapäivien aikana, mutta vaikutus olikin oikeastaan päinvastainen. Liian pirteänä on turhauttavaa laskea lamborghineja. Siitä syystä sellasilla pirteillä reiluilla neljän tunnin yöunilla on mukava aloittaa uutta arkiviikkoa.
Käytiin loman päätteeksi Juice Leskisen haudalla. Hienon paasin on saanut Kalevankankaalle.

Torkuttaminen on aamutorkkujille niin sietämättömän nautinnollista, että kukonlaukua saikin kuunnella parinkymmenen minuutin ajan useamman kerran ennen kuin sitä aamufacebookin jälkeen jaksoi nousta. Koska olin dorkana ottanut lääkäriajan 8.40, oli aika kiire sitten sännätä kohti YTHS:sää lääkärille. En muistanut väsymykseltä kysyä että mikä rohto auttaa aamupöhnään. Tulikin lämpimän aamusuihkun jälkeen hirveä kiire kun menee oma aikansa hiippailla tuo reilu kilometri, joten pikasafka naamariin, ratkaisuna suoraan purkista piimää ja suuhun mitä ensimmäiseksi käteen sai. Sitten ravia ja kävelyä koululle, puoskarin pakeille, täsmälleen oikealla kellonlyömällä.

Seuraava haaste olikin aamun luennolle löytäminen. Aivan outo luokka, Auttila 124? Mä oon ihan nevahööd siitä. Sitten vaan viereiseen rakennuksen vaksin kopille ja kysyin että missä päin kampusta tämä sijaitsee? Ja vastaukseksi tulikin aika pitkä ja yllättävä ohjeistus, se on vastapäätä ortodoksikirkkoa jossain Sorinkadun ja jonkun kadun jossain ja siitä pääsee jostain sisään, ei siitä vaan siitä ovesta... Siis tähh? Öö selvä. Vaikka puolet meni ohi ja ei kovinkaan selkeää kuvaa missä se koko paikka on mutta sinne päin sitten. Paikka ei siis edes ole yliopiston alueella, joten sitten ei muuta kuin navigoimaan sinne suuntaan. En kehdannut kysyä uudestaan että täh, missä hevossa se paikka on, ei oikein aivotoiminta ole terävimmillään näin aamusta, varsinkin kun aamukahvia ei tullut juotua ollenkaan. Sitten palloilemaan ortodoksikirkon läheisyyteen, pyörimään kuin japailaisturisti Helsingissä. Löysinkin oven kadun toiselta puolelta, jossa luki Tampereen Yliopisto, jonkun laitoksen joku terveystieteiden yksikkö, mutta jossain lapussa luki että käynti määränpäähäni on toisen kadun ovesta. Uffet ja sitten sinne siis. No, nyt oikea ovi ja huhhuh, nyt oli idioottivarmat opasteet perille, joten löysin itseni luentosalin perimmäisestä nurkasta, perimmäisestä penkistä.

Luentosali oli täynnä naisia, kunnes sitten pari minuuttia ennen tunnin alkua sisään tuli kolme miestä minun lisäkseni. Vanhoja jarruja ja yksi vähän nuorempi, mutta habituksesta päätellen sen 10 vuotta minua vanhempi. Lievän alivoiman tuntua, jos pitäisi pelata jääkiekkoa näillä jaoilla niin turpaa tulisi. Luennon aiheena lapset ja lastensuojelu. Ihan mielenkiintoinen luento, ei siinä mitään.
Koikkarin pizzeriasta saa isoja pizzoja. Halkaisija 70cm.

Mutta sitten. Minulla piti olla Ylioppilaskunnan edustajiston kokous samaan aikaan kuin luennon virallinen lopetusaika, joten jotta kerkeisin käydä syömässä ennen kokousta, piti sitten rymistellä luentosalin perältä kaikkien silmien seuratessa pois luennolta. Mutta mentävä on. Takaisin pääkampukselle räntäsateessa ja vakioruokalaan. Kalapuikkoja ja pottusoossia lautanen täyteen, sopivasti osui seuraa syöminkeihin. Mutta sitten taas huomasin että kello käy, joten mieleen muistui inttiajoilta tuttu lause "Ruokailu ei ole nautinto, se on suoritus!". Hihat heilumaan ja lusikka-haarukka-työskentelyä ja sapuska naamariin. Ja äkkiä taas eteenpäin, kello alkoi jo olla pykälässä kun menin ylioppilaskunnan talolle, mutta minulla ei ole tarkkaa tietoa edes missä kokouspaikka sijaitsee. Porhalsin toiseen kerrokseen, en sinne Tampereen Islamilaisen yhdyskunnan tiloihin vaan Ylioppilaskunnan tiloihin. Jaa, missäköhän se voisi olla...? Täällä on miljoona ovea ja pari-kolme käytävää, tossa on yks työntekijä mutta se juttelee jonkun vaihto-oppilaan kanssa vieraita kieliä ja tuolla toimistossa joku työntekijä puhuu puhelimessa. Epätoivo alkaa jo hiipimään pintaan, oon jo myöhässä.. Onneksi puhelu toimistossa loppuu, ja tulen ovelle.

-Missä täällä on edustajiston kokous?
-Edustajiston? Toimiston täti katsoo sellaisella ankward-ilmeellä.
-Niin. Täällä pitäisi olla edustajiston kokous. Sen pitäis olla täällä?
-En tiedä mistään edustajiston kokouksesta, mutta Tamy:n hallituksella on täällä tänään järjestäytymiskokous.
-Ööh, tuota, häh, pitäis olla, täällä, mutta voin tarkistaa...
-Ok, selvä.

Siinä sitten kaivan läppärin laukusta, ja koetan saada jo hiki otsalla sähköpostia auki. Mutta täällä ei tietenkään ole avointa yliopiston wlania. Kaikki internet-yhteydet vaativat salasanat. Ja kännykästä pitää justiin tänään vaihtua liittymä, joten vanhan liittymän toiminta katkesi aiemmin luennon aikana. Uusi liittymä ei ole vielä tullut postissa. Joten en voi tarkistaa edes kännykällä. Sissos sentään mikä tilanne!
Perästä täti huikkaa että selvisikö. No mitä lottoat. Ei selvinnyt. Vastaan jotain ystävällistä. Ei auta muuta kun vaihtaa naapurirakennukseen jossa on ainakin koulun wlanin kantamassa. Ja kun sähköposti on vihdoin auki, kello on jo kymmenen yli. Otsikko on oikein, kokous. Mutta sitten luen tarkkaan. Hallituksen järjestäytymiskokous, viesti on vain tiedote edustajistolle. Päässä pyöri, hävetti ja turhautti. Teki mieli kaivaa läppärillä kuoppaa häpeästä ja en kehdannut enää mennä selittelemään toimistolle asiaani. Selkä jo aivan hiessä ja kauhea stressi päällä, mutta kokousta ei sitten ollutkaan.

Tämä kuva jotenkin tiivistää tämän alkupäivän. Joskus meillä tehtaalla käy näin.
Kylläpä oli taas eeppinen aamu. Sen verran alkoi ottaa kupolista, että suuntasin kämpälle ottamaan päikkärit. Mutta en kaikesta huolimatta itke itseäni uneen.

-Juska-

P.s. Siellä lämpimissä maissa olevat lukijani, on sitä lämmintä täällä Tampereellakin: Tampereella lämpimämpää kuin Floridassa!