tiistai 17. helmikuuta 2015

Anna hevosen murehtia

Trafiikkia. Sitä ei ole aina pelkästään Jehovan Suoralla Mäntsälässä, vaan myös omassa elämässä. Kun on vain kaikkea tekemistä, mitä tehdä niin aika kuluu nopeasti. Ja kaikenlaista pientä hassunhauskaa on kerennyt sattua allekirjoittaneelle tässä menneinä päivinä. Vaikka välillä on saanut tuskastellakkin sitä, kuinka aika juoksee sellaista reipasta neljän tonnin Cooperin vauhtia, niin on tähän kerennyt sattua muutama vallan mainio sattumus. Niistä ajattelin raapustella kirjaimia ja aakkosia tähän tekstiin, toivottavasti sellaisessa lukukelpoisessa muodossa.

Aivan heti alkuun, pahoittelen että kuvat eivtä ole kronologisessa järjestyksessä, vaan aika lailla siinä järjestyksessä mihin plokialusta ne heitti, eli mielivaltaisessa järjestyksessä. Aikajärjestykseen laittamisessa on sen verran iso säätämisen paikka, että kirjoittajalla kerkeää mennä sitä ennen hermo ja tämän jutun kirjoittaminen saattaa vaihtua johonkin missä tarvitsee vähemmän taistella tutkainta vastaan. Joten. Kirjoitan aikajärjestyksessä kutakuinkin taikka en tiedä. Katsotaan mitä sitä tuolta mielikuvituksesta keksii satuilla.
Masterchefs Finland&Nepal
Joskus saattaa käydä salilla aika hassusti. Kaverini tutustui Yliopiston salilla erääseen Nepalista Suomeen tulleeseen jatko-opiskelijaan, ja siitä sitten lähti pikkuhiljaa jutustelu. Ja jossain vaiheessa homma eteni niin pitkälle, että kaverini ja Nepalilainen kaveri sitten saivat idean, että voisi tehdä nepalilaista ruokaa suomalais-nepalilaisella porukalla, että konkurssiin pyydettäisiin mukaan tekemään vähän mausteisempaa sapuskaa kaverini kämpälle. No totta kai olen tällaisessa mukana, jos kerran tilaisuus tulee. Sällien kanssa sitten suuntasimme kohti Tampellaa ja kokkaamaan vähän etnistä ruokaa. Pari kertaa olen syönyt nepalilaista ruokaa, ja itse ainakin pidän. Se on aika eri tyylistä mitä perus makaryllilaatikko tai HK:n sininen lenkki Fazerin sinisten suklaalevyjen välissä. Joten, kun tykötarpeet olivatkin jo valmiiksi ostettuina kämpällä, ei muuta kuin tekemään tähän iloiseen miekkoseen tuttavuutta ja vähän pientä small talkkia rallienglannilla.

Vähän aikaa meni vielä vähän ujostellessa ja kielen alkulämmittelyissä, mutta vähän ajan päästä alkoikin jo juttu luistaa. Vähään aikaan en ollutkaan puhunutkaan tuota kolmatta kotimaista, mutta sieltä se nopeasti muistui mieleen. 
Rentoutumiskahvilla Panttitalon Vohvelikahvilassa. Miellyttävän näköinen paikka. Ja iloinen asiakaspalvelija. Kehtaa tulla toistekkin siinä tapauksessa.
 Nepalilaisen ruuan laittaminen oli todella mielenkiintoista. Tai meille finskeille jäi lähinnä yksinkertaiset pilkkomishommat ja perus keittämiset. Mutta hyvä niin, koska jos on monta kokkia niin saattaa tulla aika laimeaa velliä. Ja eipähän kukaan meistä onnistunut pilaamaan ruokaa. Varsinkin, kun hellan kaikki levyt olivat punaisina jatkuvasti, työvaiheita vähän liian paljon, resepteistä ei mitään hajua ja mausteita pelkästään 15 eri sorttia. Kaaottisuus ja sekamelska olivat ehkä kuvaavimmat termit että mitä se kokkaus oli. Mutta hauskahan se oli jauhaa politiikasta ja taloudesta konnien kanssa ja pilkkoa kurkkua, sipulia, pähkinöitä ja tofua...

Keittiössä oli kyllä yksi todellinen mestari, sen verran hauskaa katseltavaa oli, kun natiivi tekee aasialaista ruokaa. Ja kun ruokalajeja oli tulossa 5, kaikki eri tavoin maustettuja ja monin eri tavoin kypsennettyjä ja mausteita, oli ihailtavaa katsoa kuinka hän pystyi hallitsemaan koko härdellin! Ja kyllähän siinä vierähti kolmatta tuntia että safka oli kutakuinkin valmiina.

 Söimme lootus-asennossa, jos vain siihen taipui. Ja paikallisin tavoin. Eli, lattialla. Ja syöden sormin. Ilman veitsiä ja haarukkaa. Ja sehän oli siisteyteen ja länsimaisiin tapoihin tottuneelle aika ennen kuulumatonta. Mutta rohkeasti vain hyppyset sinne basmati-riisiin ja kanakastikkeeseen. Ja makeasti maiskuttaen ruokaa suuhun. Vaikka normaalisesti en oikein edes osaa maiskutella, niin tämä oli sitten poikkeus sääntöön. Ja oli aika koomisen kuuloista kuunnella, kun kaikki jo isommassa tai pienemmässä nälässä sitten maistelivat ruokaa. Tiesin suurin piirtein mitä odottaa, ja vannotin että tekee ruuasta parempaa kuin Kathmandussa, Tamperelaisessa Nepalilaisessa ravintolassa. Ja kyllähän se maistui. Vaikka en kyllä voi sanallakaan haukkua Kathmanduakaan. Ja vaikka yksi iso lautasellinen menikin jo, piti vielä ottaa lisää ja syödä itsensä ähkyyn. Sen verran harvinaista herkkua oli kyseessä. Ja sapuskaa riitti vielä pariksi päiväksi tähteisksi lounaaksi.

Ilta oli todella mukava. Oikeastaan hervottoman mukava. Läsnäolijat tietävät että kun Sosiaalisesta mediasta löytyy hauskoja asioita, joille voi nauraa. Epäilijöille vähän selvennykseksi että kyse oli vain sovelluksista, ei sen ihmeellisemmästä. Mutta naurua riitti, kieli- ja kulttuurimuurit ovat murrettavissa kun löytyy jokin yhteinen tekijä. Nepalilaisten matkailupropagandavideoiden, kulttuurikeskutelujen ja isojen naurujen jälkeen jäljelle jäi aika unohtumaton ilta.
Valentinon päivän pöydän kattausta. Hoksaa Mäkkärin juustot pöydän reunassa
Seuraava päivä onkin ystävänpäivä. Tai Valentinon päivä, joka kuulostaa jotenkin coolimmalle. Vaikka voisin vähän kritisoida sitä, että kuinka läpeensä kaupallista scheisseä koko ystävänpäivä on, niin on oikeasti aika mukavaa että on päivä, joka on tarkoitettu muiden ihmisten muistamiselle. Ei tarvitse olla isä, äiti, joulu tai jussi, niin voi silti jotenkin muistaa muita ihmisiä. Kun se muistaminen meinaa usein jäädä unohduksiin, varsinkin kun suomalaisessa kulttuurissa ihmisiä vähän liian usein muistetaan kehua vasta kun on saanut tehnyt jotain kiitettävää tai saavuttanut jotain. Mutta päivä, jolloin kaikki muistuttavat toisilleen että olet hyvä tyyppi, kaveri/ystävä. Vaikka ystävänpäivä on 365 vuodessa ja vankilasta karkausvuonna 366, niin on ihan kapitalisiten kaunista, että on yksi päivä jolloin on jo kohtalaisen vakiintunut päivä, jolloin useimmat muistavat ystäviä jotenkin. Ja toivottavasti kaikilla on joku, jota voi sanoa jonkin tason ystäväksi, ja onnellisilla on ystäviä monenlaisiin eri tarpeisiin tai tilanteisiin.

Oikeastaan nyt tässä kirjoittaessani aloin ajattelemaan, että olen aika nöyrän kiitollinen siitä, että on ystäviä. Ja aika erilaisia ystäviä. Tai en oikeastaan oikein kovin tarkkaan kategorisoi elämäni ihmisiä ystäviin ja kavereihin, vaikka niillä onkin merkityseroa. Ystävä-sana kuulostaa joskus liian pehmeälle sanalle, joten kaveri on paljon neutraalimpi. Mutta ehkä ystäväksi voi mieltää ihmiset, joiden kanssa voin olla oma itseni, kaikkine pärsoonan vivahteineen ja sävyineen. Mutta on oikeastaan aika rikkaus että kaikki ystävät eivät ole samasta puusta veistettyjä. Osan kanssa voi käydä todella diippejä keskusteluja ja filosofoida elämän salaisuuksia. Osan kanssa jauhaa skeidaa ja nauraa sukkeluuksille niin, että sattuu masulaukkuun. Osan kanssa jauhaa politiikkaa ja poltella päivän polttavia asioita. Osan kanssa yhdistäviä tekijöitä on todella paljon, osan kanssa on ehkä vain jokin yksi yhdistävä tekijä. Osan kanssa ihmetellä psykologiaa ja ihmetellä että miksi elämä on niin hassua ja hullua. Osan kanssa keskustella asioista mitä mieleen juolahtaa. Osan kanssa vain jauhaa tyhjänpäiväisyyksiä, osan kanssa kertoa kaikkia hassuja juttuja joita on tässä viime näkemän jälkeen tapahtunut. Jonkun kanssa miettiessä, että miksi ihmissuhteellisuusteoria on niin hankala pähkinä purtavaksi. Joidenkin kanssa tulee puhuttua vakavia, joidenkin kanssa ihan höpöjä ja ehkä antoisinta on, kun voi puhua kaikenlaista, välillä möyriä syvällisissä keskusteluissa, välillä kaikkea elämään liittyvää ja välillä nauraa ihan sydämensä pohjasta jollekkin hupaisalle asialle. Ilman että oikein edes huomaa että aika juoksee ja on kerennyt puhua niin kaikenlaista kuin voi pieneen hetkeen vaan kuvitella. 

Ja dialogi mukavien tyyppien kanssa on aina antoisaa. Toivottavasti sitä ehtii jauhaa jatkossakin.

Ex-ystävät, nykyiset kaverit kakuttivat minut ystävän päivän kunniaksi. Vähän suutahdin ja sain ruusja. Lol. Ootte ehkä sittenkin edelleen vielä ystäviä, tiedätte kyllä lurjukset siellä ;D
Piti kokeilla vähän tämmöstä rokkikonetta. Voi olla että pitkään palvellet kajarit saa kohta väistyä :D

Ystävänpäivänä lähdin kiertämään Pirkanmaata vähän Kenubiilillä muiden nuorten neliapilaisten kanssa. Eli maailmanparannusta ja pientä politiikka. Parlamentti valitsee senaattorinsa taas huhtikuussa ja se tarkoittaa aikamoista rumbaa puoluekoneistoille. Joten laitetaan oma lusikka soppaan ja lähdetään pitämään hauskaa. Ja sitähän se oli. Ja varsinkin kun pääsi kunnon hippipakun rattiin. Kaaraan, jossa rattia saa kääntää siimojensa voimasta ja jonka tuntuma on aika kuorma-automaisen lupsakka, että mikäs siinä sitten. Yhden auton eteen onnistuin menemään aika röyhkeästi, mutta muuten päivä sujui ratissa oikein leppoisasti. Kohtaamisia, flaijereiden jakamista ja meidän nuorten ehdokkaiden kehumista, välillä vähän karkin ja kahvin napostelua ja jutustelua. Päivä meni suhteellisen nopeasti, vaikka kyllähän se toisaalta alkoi jo iltaa päin jo väsyttää. Mutta sangen sosiaalinen ja mukava päivä. Suomea haluttaisiin laittaa kuntoon, vaaleissa sitten näkee että millä kokoonpanolla kansanedustajat sitten kokoontuvat. Toivottavasti viisaita päättäjiä. Koska blogini ei ole tarkoitus olla kovin poliittinen, en halua siitä hirveästi tänne tuputtamaan politiikkaa. Jääköön poliittinen agitaatio Fabon puolelle. Mutta lipsautetaan sen verran että Santeri ja Monica on hyviä tyyppejä. Ja politiikkaystäviä. Mutta koettakaa kommunistit kestää pieni värin tunnustus täällä.

Vanha Lempääläntie on kuuma


Ystävänpäivänä meillä oli näin kivaa Ideaparkissa


Mirja-keittäjän kaurapuuroa
 Vähän kuvakimaraa ja tunnelmia ruuanlaitosta... Kuvia on joo muutama ylimääräinen...



Some- ja kuvaustaukoa...


Lopputulos: Basmati-riisiä, tofu- ja kanakastiketta ja jotain kurkkuhässäkkää,
ja jotain lämmintä ja mausteista kasvisjuomaa

Lattialla syöpöttelyä




Selfiekeppi on aliarvostettu keksintö! Kaverikuville aivan maaginen


 Monivaiheista työskentyä. Ehkä kuvat kertovat vähän kuinka pitkä rosessi on tehdä nepalilaista sapuskaa. Deal with it.


Levytystauko

Soossia on monenlaista

Maestro itse



Maakuntakierros päättyi hämärän saapuessa ja yllättävän rankan päivän jälkeen vielä pienen luovan tauon jälkeen suuntasin kohti TKK:ta ja pieniä ystävänpäiväkekkereitä, jossa olimme tyyppien kanssa viettämässä ystävänpäivää. Hulvatonta menoa, hervotonta naurua, maistuvat sapuskat ja olin vielä Oopperasuklaata ostanut frendieni suklaahampaan kolotuksen helpotukseksi ystävänpäivän kunniaksi. Vielä töhrimme toistemme paidat tusseilla ja kirjoittelimme hävyttömyyksiä toistemme paitoihin. Tai sarkastisia vinoiluja, kuittailua, herkkiä ystävyydentunnustuksia tai jotain apogryfisiä raapustuksia toisten tekstiileihin.
Oma entinen valkoinen paita sai kaikenlaista töhrintää osakseen, paitsi siinä oli jo pohjalla parin vuoden takaiset töherrykset jo inspiraatiota antamassa, mutta nyt on paita saanut kerrokset niin 2013 kuin 2015, joten entistä ehompi ja räyheämpi paita...


Selfiekeppi on oikeasti ihan kuningas keksintö. Varsinkin ryhmäkaverikuvat onnistuvat paljon paremmin kun ei ole kuvakulmavalikoima vain yhden käden pituuden varassa tai kenenkään ei tarvitse olla poissa kuvasta. Eikä kenenkään tarviste olla kameran takana. High-tech keksintö. Ja turhamaisen hauska. Mutta silti ihan keisari keksintö.
Ja vielä kesken koulupäivän näin maanantaihin tyypilliseen auringonpaisteeseen rantautui opinahjomme pihalle vielä uudestaan keikkabussimme. Hauskaa oli ja akateemisen vartin jälkeen oli hyvä mennä hyvästä syystä akateemisen vartin verran myöhässä tyylikkäästi. 

Loppuun ajattelin ihan läpällä laittaa muutaman apogryfisen (eli näiden lauseiden merkitys jää salaisuudeksi) fraasin, jotka ovat minua suuresti huvittaneet tai laittaneet vähän jonkinlaisia ajatuksia.

Caveant consules, ne quid detrimeti respublica capiat. Pitäköön konsulit huolta, ettei mikään vaurio kohtaisi valtakuntaa.

Desinit in piscem mulier formosa superno. Kauniin naisen patsaalla on kalan pyrstö. (Mitä tää meinaa? :D Lentävä lause Rooman valtakunnan ajalta)

Naisen sydän on salaisuuksien meri.

Difficile est satiram non scribere. On vaikea olla kirjoittamatta satiiria.

Nosce te ipsum. Tunne itsesi.

Missä Soini, siellä latteus.

Anna hevosen murehtia. Sillä on isompi pää kuin sinulla.

Ihminen on maailman Windows ilman päivitysversiota.

Ihmistä on vaikea tuntea todella hyvin.

Itseään ei voi paeta, mutta kovalla työllä ja kekseliäisyydellä itseään voi hämmentää.

Kaikki tiet vievät pois Roomasta.

Siinä joitain hämmentäviä fraaseja. Mahtaa olla sukkelia tyyppejä, jotka ovat tuollaisia suustaan päästäneet. Onko noissa mitään sanomaa, on sitten toinen juttu mutta sillä ei oikeastaan oo mitään merkitystä. 

Mutta nyt on allekirjoittaneet vuoro painua lämpimän täkin alle nukkumattia piiloon, joten heisulivei ja stay tuned. Kirjoittelen taas kun sille päälle satun.

Loppukaneettia keksimättä,
-Juska-

lauantai 31. tammikuuta 2015

Tehtaan talviunien päättäjäiset

 Kylläpäs kirjoitustauoko on päässyt venähtämään hirvittävän pitkäksi. Ei ole ollut aikaa, ei inspiraatiota ja edellisen tekstin paino roikkuu niskassa, aina kun yritän saada raapustettua jotain plokiin. Anekdoottina mainittakoon, että 3-4 kertaa olen saanut kirjoittua yhden kappaleen, jonka jälkeen ei ole ollutkaan mitään sanottavaa. Tai olisi ollut mutta ei ole silti tullut näpyteltyä halaistua sanaa pitemmälti. Kirjoittelenkin jotain tajunnanvirtaa, jotta en stressaa että onko tämänkertainen raapustus tasoltaan susi vai segunda. Oikeastaan tässä on kerennyt vierähtää jo muutama kuunkierto edellisestä tekstistä ja vuosikin on vaihtunut mukavasti, joten tabula rasa, puhtaalta pöydältä on hyvä lähteä lätisemään kun viime vuotiset tekstit voi jo jättää omaan arvoonsa arvaamattomaan. Jotenka, kerkesin jo pyöräyttää ikämittarissa uuden luvun, joten ajattelin jo hyvissä ajoin että jotain spesiaalia pitäisi kehittää koska ikä ei ainakaan minua vielä tässä vaiheessa hidasta. Jossain taisin sanoa, että ikä sekuin vaan lisääntyy mutta karisma senkun vain kasvaa! Tällä asenteella nuoremmat fossiilit saatte luutua kuoppiinne jos siltä tuntuu. Vaikka vähän kieltämättä kriiseilin jo ikääni, mutta eipä se minua oikeastaan ole muuttanut ainakaan merkittävästi. Tosin uuden vuoden vuoksi on aina aika heittää jotain vanhaa pois ja aloittaa puhtaalta pöydältä, jotta on ns.seuraavalla levelillä ja eli kun vähän uudistuu niin Juska 1.4 onkin päivityksen jälkeen 1.4.1 ellei peräti 1.5.

Pieni otos kakuista. Oli virhe pyytää kaikkien tuomaan kakku, koska puntari kiitti varmasti juhlien jälkeen ;D
 Järjestin kaverini/ystäväni (apua, en halua kategorisoida ihmisiä :D) kanssa kakkubileet yhteisille frendeillemme, joten pidimme pienet kekkerit. Homman ideana oli, että pyydetään ihmiset juhlapuvuissa juhliin ja jokainen tulija saa tuoda oman sovelluksensa kakusta. Pienen järkkäilyn, muutaman kehityskeskutelun ja kriiseilyn sekä viime tinkaan jättämisen jälkeen olimme hyvissä ajoin kolme varttia ennen kekkereitä valmiina. Koska ykköset mielletään että ne ovat pahimmat pönötysvaatteet, jotka ihminen voi päälleensä kiskoa, halusimme että tällä kertaa niistä voisi olla piirun verran rennommin. Juhlakledjut kuulemma kiristää, ahdistaa, kravatti kuristaa kaulaa ja neideillä on kriisiä milloin hiusten, milloin kenkien tai puvun kanssa, joten joko kiusallaan tai huvin vuoksi pyysimme porukan juhlakuteissa paikalle. On vain onneton yhteensattuma, että järjestävällä taholla oli syntymäpäivät vain jonkin verran ennen juhlia. Nämä eivät olleet missään nimessä syntymäpäivät, vaan kakkubileet.

Kiitos muuten kaikista onnitteluista joita sain. Oikeastaan en ehkä hirveästi välittänyt täyttää vuosia, mutta oli todella miellyttävää että ihmiset muistavat. Ehkä tämä on vanhenemisen merkkejä, mutta on todella sydäntälämmittävää, kun ihminen muistaa toista jollain tavalla. Arvostankin kortteja ja muita pieniä eleitä enemmän kuin varmaan koskaan elämässäni. En rehellisesti sanottuna oikein arvostanut lapsena kortteja kovinkaan korkealle, mutta ehkä olen vain tajunnut sen, kuinka mukavaa on saada edes pieni ele toiselta ihmiseltä. Ele, että olen ajatellut juuri sinua ja uhrannut aikaani vaikka se olisikin vain tekstiviesti tai mikä vain. Olenkin säästänyt omilleni muutettua varmaan kaikki kortit. Siellä ne ovat muutossa riesana jossain varmassa tallessa. Laatikoita läpi käydessäni törmään taas joskus saamaani korttiin ja hyvä fiilis kortista tulee taas.
Sihin kaakku. Syökää Sihin kakkuja, on hyviä
 Uuden vuoden lupauksena olen yrittänyt skarpata koulun suhteen, välillä onnistuen paremmin, välillä vähän heikommin. Tarkoituksena kuitenkin saada hyvä koulukevät. Mutta se siitä, en jaksa puhua koulusta, koska se pitkästyttää aiheena niin monia, Tai koulu, se ei ole koulu, vaan oppilaitos, jossa annetaan uusimpaan tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta... Tätä eräs lehtori tässä eräällä luennolla alleviivasi, se on pidettävä kristallin kirkkaana mielessä ettei se painu unholaan.

Mutta pakko sanoa opiskelusta se, että olen Luovan kaupunkikehittämisen kurssilla, jossa päästään/joudutaan tekemään luovia ratkaisuja Tampereen eri alueille, ja oma ryhmäni on Tampereen Tulitikkutehtaan alueen kehittämistä. Kaupunkikehittäminen on oikeasti aika mielenkiintoista ja monissa Eurooppalaisissa kaupungeissa vierailleena suomalainen kaupunkimaisema on välillä aika tylsää katsottavaa. Teimme KeNuissa raitiovaunuhankkeen ulkoasusta kannanoton paikallislehti Tamperelaiseen tässsä tammikuussa, että ainakin jotain kaupungin ilmeen parantamiseksi on tehty. Tai ehkä olen vain esteetikko ja pidän hauskoista ideoita kaupungilla, joten olisi hauska saada kaupukikuvaan piristystä, varsinkin kun suurimman osan ajan vuodesta sataa räntää vaakasuorassa ja kaikkia ärsyttää. Silloin vaikka limenvihreä bussipysäkki voi olla aika mielenkiintoinen yksityiskohta siinä marraskuun loskasäässä. Mutta kaikista vaihtoehdoista pääsin mukaan Tulitikkutehdas-porukkaan. Olen käynyt useasti tuolla hylätyllä Tulitikkutehtaalla, joka on aika karun mielenkiintoinen paikka (taisin edelliseen blogiin tehdä aiheesta aika pitkän postauksen.) Ja nyt pääsemme tekemään alueelle uusia suunnitelmia. Karua, mutta yksi Tampereen mysteerisimmistä paikoista aiotaan suunnitella uuteen käyttöön, ja tarunomainen tulitikkutehdas, sen taru on kenties saamassa uuden luvun, ellei sitä lanata maan alle. En tiedä.
 Käytiin Mauskin kanssa vähän kuuntelemassa korkeakulttuuria. Klassista musiikkia, eli vähän rauhottumassa ja kuuntelemassa virtuoosimaista soittoa. Nielsenin ja Elgarin sekä jonkun puolalaisen mä-oon-ihan-nevahööd-susta-musiikkia. Klassinen musiikki on kyllä kaunista, kun sen oikein oivaltaa. Moderni musiikkin livenä on aika hauskan kuulosta.
Joskus sitä lumpsahtaa järveen

Terävänä luennolla

 Hommasin kitaran, koska muutaman kuukauden olin jo ajatellut mielessäni, että olisi hauska oppia soittamaan akustista kitaraa. Haaveista täytyy tehdä totta, joten kitaran ostoon. Nyt osaan jo jonkin verran sointuja ja näppäilemällä tapaillen joitain tuttuja lauluja. Tästä on vielä pitkä ja kivinen tie virtuoosiksi, mutta pidän kitarani saundista ja sitä on mukava rämpytellä. Jospa jonain päivänä sitä osaa soittaa jo niin että sitä kehtaa soittaa ihmisten kuullen :D Tai siitä mistä haaveilen, eli leirinuotiolla. Tai meren rannalla, Tunnelmoiden ja ulvoen täysikuuta... Eiku tota hä...
With gentlemens

 Pitkästä aikaa hauskoja tyyppejä. Oli kyllä aivan mahtavaa olla vanhojen tuttujen kanssa ja heittää läppändeerusta. Hauskaa meillä tosiaan oli, ja kupu täynnä viimeistään American Dinerin burger-annoksen jälkeen. En vielä kokenut olevani kisakunnossa, jotta olisin yrittänyt kilon burgeria ja laattaa seinään. Paikassa voi koettaa syödä määräaikaan mennessä kilosen hampurilaisen (vai oliko pelkästään kilo biffiä, en muista) ja aikamääreeseen ehtiessä saa laatan seinään, mutta toisaalta annoksella on hintaa melkein neljä kymppiä, joten tulevaisuuteen kenties. Paikka on aika hauska jenkkityylinen rafla, sieltä saa hyvää sapuskaa.
Kakkukattaus
 Kakkuja oli suolaista ja makeaa, ihan navan ratkeamiseen asti. En ole uskaltanut tuon jälkeen vieläkään käydä puntarilla, jos vaikka kuulen koko kämpän tärähtävän, viisarin värähtävän, huomenna puntarille jos mä ilkeän, vielä tää on hetkellistä, pääsen kyllä mässäristä, itselleni sitä selitän... Eli yksi kaikkein yleisimmistä uuden vuoden lupauksista eli rantakuntoon :D

Pienestä juoksutauosta venähti aika helposti vähän liian pitkä, ja koska liikkumattomuus on ainakin minulle aika pahasta, oli pakko pitkän tauon jälkeen käydä pistämässä tossua toisen eteen tänään. Turhauttaa olla laskukunnossa, joten nyt on korjausliikkeen aika ja saada tatsi taas liikkumiseen. Olen haaveillut jo vuosia maratonista, josko tänä vuonna jo? Joulukuun alussa iski taas kerran rasitusvamma. Olen vähän sitä tyyppiä liikkujista, jolla ei pysy maltti liikkumisen suhteen. Haluaa rääkätä itseään vähän liikaa, kun jostain tulee taas muistutus että otappa poitsu iisimmin, hätäilemällä tulee vain kuspäisiä mukuloita kuten joku Tuntemattomasta sanoi. Mutta jos sitä kerrankin malttaa tehdä liian hitailta tuntuvia lenkkejä ja ottaa iisimmin niin saa taas parempaa poweria elämään. Vaikka liikkuminen ja varsinkin niistä leijuminen on osalle some-ihmisistä kuin punainen vaate, ainakin omalla kohdalla se lisää niin paljon elämisen laatua että liikkumattomuus tuntuu joka paikassa. Pahalta. Vetelältä ja väsyneeltä. Vaikka sinne lenkille on välillä ihan sairaan ärsyttävä lähteä, hyvä fiilis kyllä odottaa liikkujaansa. Jos tuntuu, että pullan syöminen on kivempaa kuin hiihtäminen vastatuuleen -60 asteen pakkasessa, syö sitten pullaa. Ei ole pakko liikkua, jos ei tahdo, Mutta minä tahdon. Ainakin välillä.
 Draamaa luentokalvoilla. Yliopistossa on välillä jännää, kun katsoo asioita vähän eri näkökulmasta.
 Mahtava joulukortti, jonka löysin... Tammikuun lopussa huoneestani. Sinne se oli livahtanut huoneen nurkkaan piiloon laatikon taakse. "Ilahdutin" joitain kavereitani tahallisesti erilaislla kättelytyylillä, yleensä kuolleella lahnalla. Tästä pieni kuitti odotti tervehtijäänsä.

 Kahvilla ja vohvelilla kera kavereiden. Ihmisten kohtaamiset ovat elämän kahvi.

P.s. Kahviloiden ystävät, Vohvelikahvila Tampereen Ojakadulla, 10/10.
 Synttäripäivänä otettu vanhenemiskarpaasikuva. Kun ikä&karisma senkun vain kasvaa. Vapise, George Clooney :D

Tähän duckfaceen on hyvä päättää tämän kertainen turinatuokio, Edellistekstin raskauden vuoksi ei oikein ollut inspiraatiota kirjoittaa mitään erityisen taiteellisesti ansioitunutta tekstiä, tai jotain pilke silmäkulmassa kirjoitettua höpöhöpö-juttua. Tosin nyt kun lomautukset tehtaalla on katkaistu vähäksi aikaa, ajatettelin taas aktivoitua kirjoittajana. Olen alkanut haaveilemaan jo pidemmän aikaa että jospa jonain päivänä alkaisin kirjoittamaan omaa kirjaa, jonka sitten lähettäisin kustantamoihin. Ainakin sen verran olen saanut palautteena, että kannattaisi aikakin yrittää. Olen mielessäni hauduttanut jo erästä ideaa, mutta antaa mietintämyssyn hautoa. Jos sieltä jotain luovaa ja hauskaa kehittyisi. Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan, Kirjoittamisesta on tullut aika hauska tapa ilmaista itseään, vaikka tämän kertainen ei ehkä tasoltaan ole parasta mahdollista, mutta väliäkös hällä. Nyt oli vain paikallaan tälläinen omasta elämästä jotain pikkujuttuja kertova hässäkkä. Seuraavalla kerralla ehkä jotain muuta. 

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin,
-Juska-

Ps. Olkaa ihmisiksi