sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Vilkkuvalot yössä

Olen kääntänyt elämänrytmini täysin. Silloin kun tavalliset kansalaiset ovat töissä tai täyttämässä virastoissa virallisia kaavakkeita, silloin minä olen kääriytyneenä vällyjen väliin ja uinailen unten mailla. Ja kun öisin rehelliset, veroja maksavat kansalaiset vetävät hirsiä kukin unisopessaan, silloin kasvatan kansantaloutta trukkihommissa varastolla. Oikeastaan vampyyrinrytmi sopii minulle oikein hyvin, pimeää on ulkona vain ollessani töissä ja vapaalla valveillaoloaika on pelkkää päivänpaistetta tai joskus vähän tympeämpää keliä. Koska illat ovat vapaat, voin hummailla vapaa-ajan haluamallani tavalla ja yöt kukkua töissä ja aamupäivät nukkua, niin kauan kuin unta riittää. Rytmi on suhteellisen säännöllinen kun menee tunnin sisään nukkumaan töistä päästyä ja nukkuu niin kauan kunnes herää, jolloin on kohtalaisen virkeä yleensä. Jos ei ole, niin pannullinen kahvia saattaa parantaa tilannetta - tai antaa mahahaavan.


Töissä on ollut ihan kohtalaisen mukavaa. Työpaikka on vähän liiankin tuttu kun samassa työpaikassa on tullut jo nähtyä aika monta palkkapäivää, mutta toisaalta se tarkoittaa sitä että osaan hommani kuin murtovaras Ooppeliin murtautumisen. Puolensa siinäkin, olen rautainen ammattilainen mutta haasteita ei aina oikein löydy ja yöt toistavat helposti itseään. Mutta koska olen siirtynyt yövuoroon, ei ole päässyt tyystin sammaloitumaan kun porukka ei ole sama kuin aiemmassa vuorossa ja olen päässyt opettelemaan uusia vastuullisempia hommia. Ja uuden oppimisessa ei pääse liiaksi rutinoitumaan kun ei täysin haltsaa uusia kujeita. Ja akateemisuuden voi karistaa vähäksi aikaa ja pukeutua duunarivaatteisiin kesäsesongiksi. Palkkakin on ihan kilpailukykyinen versus monet muut vastaavat työt ja ammattiyhdistysväki on saanut hierottua tyydyttävät yölisät vampyyrivuorolaisille, joten persaukisen opiskelijan on ihan järkevää lastata puoliperävaunuja pikkutunneilla.

Aika on mennyt suhteellisen nopeasti kun ensimmäinen kuukausi on miltein takana jo ja 2 eri kämppää ja 2 eri autoa on kerennyt olla alla. Edellinen kirjoitukseni on jo kerennyt päästä pölyttymään ja blogi miltei hämähäkinseiteissä, mutta kohta on taas uunituoretta jargonia väännettynä tehtaalta. Autoista puheenollen, tässä alkuyöstä poliisiskootterit saivat päähänsä kiusata meikäläistä liikenteessä ja skoudeskobat sitten vilkuttivat pysähtymään tiensivuun kehä ykkösen itäpäässä. Minähän en tietenkään ajanut ylinopeutta, koska kyseiset virkaintoiset suharit olivat hiillostaneet kanssaliikenteessä liikkuvia jo parisen kilometriä ja vaikka sekä edessäni että takani oli poliisiskootteri, ei se sen suuremmin kuumottanut, koska kaikki pitäisi olla ihan kondiksessa, joten ei syytä huoleen. Mutta sitten joku tilapäinen mielenhäiriö sitten varmaan tuli jommalle kummalle poliiseista ja pysähtymiskäskyä alkoi näkymään taustapeilistä. Kurvasin sitten Itäkeskuksen kulmalle ja sitten poliisisetä tuli jututtamaan. Piiiitkä puhallus näytti kiikareita ja vakuutin olevani selvin päin, vaikka vähän keljutti pysähtyä. Ajokortti oli unohtunut matkasta ja poliisi alkoi sitten siitä grillata että missäs ajokortti on. Annoin sille passin, koska käväsin Italiassa huhtikuussa ja passi on ollut mukana sen jälkeen aika usein jostain syystä. Ja en ollut kantanut ajokorttia vähään aikaan mukana koska kuitenkin onnistun hävittämään sen jos se on aina mun mukana, joten se on paremmassa tallessa. Sitä paitsi poliisit näkevät rekisteristään, että oikeus ajoneuvon kuljettamiseen on olemassa. Sanoin että ajokorrti on Tampereella (ehkä se on siellä, tai sitten kämpällä, tallessa joka tapauksessa). Poliisisetä keljuili hajamielisyydestäni oikein kunnolla ja meinasin räksyttää sinivuokolle muunmuassa siitä että tiputti kallisarvoisen passini asvaltille. Henkilöpapereita ei kasva puissa joten virkasuhteessa oleva henkilö kohtelee asiakirjaani silkkihansikkain, kiitos. En viitsinyt heittäytyä piikikkääksi, vaikka alkoi jo puskemaan ärsytys aika voimakkaasti pintaan ja meinasin heittäytyä näsäilijäksi. No, poliisi sitten halusi ilmeisesti sitten olla ilkeä ja käski jonkun ajokortin omaavan kyytiläisen tulla rattiin jotta hajamielisyys unohtuisi... Jos kerran haluaa olla monin eri rahvaanomaisuuksin kuvailtava poliisi niin sitä voi olla tahallaan asiaton ja olla antamatta vaikka kirjallista huomautusta tai sakkoja. Jälkikäteen olisin voinut olla ärsyttävä ja pyytää että jos toinen poliisi tulisi puhalluttamaan tämän melkkerssonin sijaan mutta antaa olla. Ilmeisesti joku tehovalvonta päällä, kun Itä-Helsinki täynnä poliiseja. Meinasin myöhemmin yöllä osoittaa mieltäni ja näyttää nyrkkiä takapenkiltä takana ajavalle maijalle, mutta koska jo pelkästä ajatuksesta sain mielihyvää, jätin tällä kertaa väliin. Illan toinen pysäytys olisi ollut ihan hupaisa, varsinkin kun en ollut uudelleen ratin takana.


Blogini nimen (Juskan tehdas) takana oleva etymologia on saattanut askarruttaa joitain ihmisiä. Halusin aikaan jonkun aika hauskan mutta sellaisen monimerkityksellisen blogin nimen, mutta koska vaihtoehtoja oli niin maan miljoona eikä sellaset happiness-wellbeing-wannabe-hyvääfeng-shuita huokuvat bloginnimet oikein napanneet, joten sain vain ajatuksen että tehdas voisi olla hyvä. Ajatukseni oli että blogin ulkoasu näyttäisi tehdasteemaiselta, mutta se olikin sen verran työlästä että se sitten jäi aika pitkälti. Samoin yksi mielenkiintoisimpia paikkoja Tampereella on hylätty tulitikkutehdas, joten sen innoittaman sitten keksin että miksei blogi voisi olla tehdas, joka tuottaa satunnaisesti jotain tuotoksia, toisinaan tuotannossa on katkoksia ja tavara seisoo varastossa luonnoksena odottaen kenties pääsyä markkinoille. Tehdas on myös niin moniuloitteinen kokonaisuus että tehtaan kuorien alla voi olla vaikka mitä, joten se on aika laaja käsite mutta jokaisella on jonkinlainen käsitys tehtaasta. Mutta Juskalla on oma tehdas. Ja kaiken kukkuraksi nimi jää helposti mieleen.

Kuvituskuvat ovat kaikki Helsingistä, joten ehkä Helsinki ja meri tulevat inspiroimaan kesän aikana...

Tämmöisin kesäkuulumisin tällä kertaa. 

-Juska-

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Julkeuden mysteeri

Kun pitää kirjoittamisesta ja haluaisi kirjoittaa jotakin, mutta mitäpä jos sieltä sanojen aarrearkusta ei meinaa tulla blancolle paperille edes sitä ensimmäistä sanaa. Tai ei tunnu löytyvän aiheen aihetta että mistä sitä tällä kertaa kirjoittaisi. No, minulla lyö ajukoppa nyt kyllä viimeisen päälle tyhjää. Mikä olisi aihe, josta jaksaisin kirjoittaa sen verran, että sitä kehtaa laittaa julkiseen jakoon? Peikonhampaista, pyörremyrskyistä, erilaisista pölypunkeista mitä saattaa sängyn alla joskus asustaa vai kenties kuinka huonosti suomalaiset hiihtävät kilpaa Ruotsin Taalasmaalla. Kaikki kuulostavat vähintään skeidoilta ideoilta. Inspiraatiota voisi tietysti hakea lukemalla Seitsemän Päivää-lehteä, mutta koska osa teistä tietää että kenen kanssa Rihanna seurustelee tai kuinka monta kauneusleikkausta Tiina Jylhä on tehnyt. Tai missä Johanna Tukiainen on nyt. Vaikka mielestäni trash-julkkisten "glamour-elämä" on niin koomista. Esimerkiksi Vesa Keskinen. Kyläkauppias Tuurista, josta on kirjoitettu jo miljoona toinen toistaan heikompaa journalistista oksennusta, että mitä Vesa on tehnyt. Vesa on mielenkiintoinen persoona. Ilmiselvä bisnesvainu ja kyky markkinoida Tuurin kyläkauppaa Suomen suurimpana kyläkauppana. Mutta samalla lukemattomat naisseikkailut ja ehkä Suomen heikoin tyylitaju. Tai jos kitch on tyyliä, niin siitä vaan. Kerran olen pyörähtänyt Tuurin kyläkaupassa ja ei siltä reissulta jäänyt mitään käteen. Reissun kohokohdaksi voi laskea joko bensan loppumisen kesken matkan tai sen, että näin erään urheilutähden miesten vessassa mutta suojeltakoon tuon huippu-urheilijan identiteettiä, pitäähän niidenkin (kai) käydä joskus vessassa.

Minulta on pyydelty, että tekisin pientä galleriaa tästä julkkisten bongauksesta, tässä ei kai ole ihan kaikki mutta kuitenkin mitä nopealla haulla osui eteen ja parilta viime vuodelta omalta kännykältä kuvia.
Senaattori ja pääministeri

Laila Hirvisaari (ent Hietamies)

Holman Ana

Poisnukkuneita suuruuksia. Kirjailijasuuruus Väinö Linna

Veikko Sinisalo, näyttelijä

Juice Leskinen, Manserokin legenda

Kaksoisveljeni kanssa yhteisselfietä

Jyrki Käteinen. 

Röllipeikko

Oksasen Sohvi

Sukukokokouksesta isoisäni kanssa. Don McAnkka

Maailman hauskin mies

Mä ja Jytky

Oikeastaan julkkikset ovat aika mielenkiintoinen ihmisryhmä. Niitä esiintyy internetissä ja lehtien kansiotsikoissa, yleensä seuranaan kissankokoisia kirjaimia. Julkkikset ja isofonttinen teksti ilmeisesti liittyvät isosti yhteen, siksi varmaan en ole julkkis koska fonttini ei ole hirveän isolla yleensä. En tiedä että kuluuko ihmisten naama, mutta julkisuuden henkilöiden naamoja yhdistää yleensä yksi tauti. Naamaeroosio. Se tarkoittaa sitä, että jonkun henkilön naama alkaa vaan saada sellaista sisäistä kypsymistä aikaiseksi. Tämä on tietenkin aika subjektiivinen kokemus, joten en kehtaa tässä kirjoittaa että ketkä minun kohdallani saavat sen aikaiseksi. En oikeastaan tiedä että miksi kirjoitan tällaista vessapaperiksi kelpaavaa tekstiä, mutta kai sitä pitää todistella itselleen, että kykenee kirjoittamaan kuraa. On aika hauskaa tarkkailla, että keitä ihmisiä media pitää kerrallaan julkisuudessa. Julkisuus on varmaan vähän kuin merkantilistinen talousjärjestelmä. On olemassa julkisuuden kakku, jota jaetaan siivuihin julkkiksille, kun tulee taas kakunjaon aika ja osa potkaistaan kylmästi ulos pakkaseen kirveellä uhaten ja tilalle tulee näitä Bed&Breakfast- eli BB-julkimoita. Eli ns. aamupalajulkkiksia. Mutta toisaalta, elämme kenties edelleen yhtenäiskulttuuria, sillä onhan meillä koko kansan Matti. Matti, joka on ollut useammin naimisissa kuin Henry XIII (onkse ees ollu koskaa seiskas, mä oon ihan nevahööd siitä!), tosin Nykäs-Masa ei ole kai teloittanut yhtään vaimoa. Korkeintaan vähän keittiöveitsellä vähän lipsautellut tapaturmia. Kukapa ei tietäisi Mattia, tuota ikuista pojanviikaria, joka saattaa joskus ehkä ottaa, ehkä ei. Olen myös pohtinut että mikä on se dynamiikka millä perusteella joistakin ihmisistä tulee julkisuuden henkilöitä tai mikä on se juttu, joka julkkiksesta tekee kestojulkkiksen. Joidenkin elämä sattuu olemaan vain sen verran mielenkiintoista, että ihmisiä kiinnostaa seurata heidän edesottamuksiaan. Mutta kuinka paljon se toisaalta kertoo ihmisistä, että haluamme tietää että kuka on ostanut itselleen ökyluksustörkeänkallismaailmanhuippudesignkuumintahottia-laukun ja kuka on ajanut vähän liian lujaa Fiat Unolla kaheksankympin alueella tutkaan alamäessä. Tai totta kai se on kiinnostavaa. Tai kuka sen myöntää ja kuka ei. Ehkä olen enemmän kiinnostunut aiheesta ilmiönä ja näen vain sellaisia kaikkia hauskoja yksityiskohtia. Mutta jotkut ovat vaan niin mielenkiintoisia persoonallisuuksia, että he vain kiinnostavat. Yksi heistä on mielensäpahoittaja Tuomas Kyrö, joka on eri medioissa heittämässä hauskoja näkökulmia eri asioihin. Koen jotenkin että häneen on helppo samaistua. 

Mua alkaa oksettaa yhtä paljon kuin kaalikeitto ala-asteella tämä minun kirjoitus ja sen aihepiiri. Siis kaikki respect julkisuuden henkilöille, toivottavasti jatkatte edesottamuksiane, erityisesti Vesa Keskinen. Ja olet hieno mies, fanitan sua salaa, mutta jotenkinn en vain pidä halvan näköisestä "amerikantyylistä", olen erittäin pahoillani. Ja terveisiä Tuksulle.

Uhkasin kirjoittaa eräälle tyypille että kirjoitan hänestä blogiini ja ihan piloillani kirjoitan nyt jotain. Kohde kyllä tunnistaa itse itsensä, olen valitettavasti sanojen mittainen mies, eli 180-185 sänttimetriä sanoja kutakuinkin. Jääköön yksityiseksi asiaksi että kuinka paljon sitä on varressa mittaa, mutta jos niin paljon kiinnostaa niin saa tulla mittaamaan jos mieli tekee. Ei siis vaakatasossa, ympärysmitta ei toivottavasti vielä ole yhtä iso kuin pituus... 

Eli. Tuota henkilöä voisi kuvailla että hän on huumorintajuinen. Lämminsydäminen. Ulkonäöltään häntä voisi kuvata että hän on utuinen, hauras, keijukaismainen. Kaunis. Jos hän olisi vuodenaika, hän olisi ehkä kevään ja kesä vaihde. En tiedä miksi. Mutta edellisessä elämässään hän on ollut merirosvo Karibian merellä. Purjehtinut seitsemällä merellä, nähnyt millainen myrsky velloo Cap Hornissa, kun kapean niemen ja karikkojen lisäksi valtameret mittelevät suuruudestaan lyömällä ristiaallokon Atlantin ja Tyynenmeren vaihtuessa toinen toiseksi. Hän tietää, millaista on, kun kapteeni Mustaparta hyökkää voimaa uhkuen piraattilippunsa alla ja kylväen puhdasta kauhua vastustajiinsa. Hän tietää, millaista on juosta kapeilla kajuilla brittiläisiä muskettisotureita karkuun kapeilla lyhdyin valaistuilla kujilla, jossa on pimeitä nurkkia, hämyisiä sivukujia, eksoottisia tuoksuja ja lumppuja kuivumassa pyykkinaruilla kujaa verhoten. Hän tietää, millaista on työntää miekan kärjellä pettureita lankkua pitkin kohti alhaalla vellovaa merta. Hän tietää, millaista on merellä myrskyn velloessa ja aaltojen käyvän yli laidan. Hän tietää, millasta on lämpimänä kesäyönä katsoa Karibian tähtitaivasta pimeällä laivan kannelta. Hän on nähnyt, kuinka kalkkilaivan kapteeni saa kuolettavan haavan musketin luodista, ja hän on todistanut, kuinka elämä pakenee kapteenin kasvoilta veren tahriessa kannen, taistelun tuoksinan jatkuessa kiivaana humunu ympärillä. 


Jos hän ei ollut edellisessä elämässään merirosvo, niin hän oli taidemaalari jossain päin Italiaa. Kenties Toscanan maalaismaisemissa, missä seetripuut, korkeat katajat ja sypressit kohottautuvat maiseman ylle, yli viljavien peltojen, kumpuilevan maalaismaiseman, jossa hän öljyvärejään sekoitellen vangitsi kauneutta kankaalle, samalla vihellellen ja hyräillen tuttuja sävelmiä. Kenties hän oli kotoisin Firenzestä, jonka kadut kuiskailivat renessanssin aikaisia tarinoita niille, jotka malttoivat kiireeltään pysähtyä niitä kuuntelemaan. Hän tietää, millaisia valtapelejä seurapiirien sisällä pelataan. Kuinka näennäisen ystävälliset ihmiset ovat kuin skorpioneja toisilleen, koska vain valmiita pistämään kohtalokkaasti toista, selvitäkseen itse eteenpäin. Hän tietää, kuinka keinottelija on valmis vaikka myymään isoäitinsä pelastaakseen kepulibisneksensä. Ellei hän olisi jo myynyt mummoaan. Hän tietää millaista on tunteta syyllisyyyttä, kun ihailija on päättänyt epätoivoissaan päivänsä hypäten kallion rotkolta alas, vain saatuaan kieltävän vastauksen. Tai kenties hän oli suomenruotsalainen, joka aamulla herätessään toivotti hyvää huomenta merelle, piirsi peikkohahmoja piirustuspaperille, maalaillessaan omalla saarellaan tauluja, aina odottaessaan että koska myrsky pyyhkäisisi saaren yli, jotta hän voisi taas tuntea myrskytuulen pörhöttävän hiuksia ja tuntisi keuhkojen täyttyvät myrskyilmasta, ennen kuin sade piiskaisi paljasta kalliota rummuttavalla voimallaan. Samalla salamien värjätessä taivaan kannen yhä uudestaan ja uudestaan kirkkaaksi. Kenties hän on kokenut sen voimattomuuden ja pelonsekaisen kunnioituksen, seistessään myrskyä vasten merelle, kun luonto näyttää mahtipontista monumentaalista voimaansa, mykistäen ihmisen ja näyttäessään ihmiselle kaapin paikan. Samaisella saarella, missä vuodenaikojen ketju näyttää performanssiesityksensä ensi-illan ja josta esitystä voi katsoa paraatipaikalta. Siellä, jos missä, voi kokea olevansa kuin ikiaikojen ketjun yksi viestinviejä, todistaen vuosien vierivän ja vuoden aikojen kierron säväyttäen katsojansa yhä uudellee ja uudelleen, ja aina hämmästytävän erilailla ja silti niin samalla tavalla. 



On oikeastaan aika hankala kirjoittaa ihmisestä, jota yrittäisi kuvailla niin että kuvailu olisi mahdollisimman autenttinen ja kirjoittajan näkemä, mutta samalla anonyymin tunnistamaton. Kuin impressionistisesti tai ekspressionistisesti, kertomalla tarpeeksi, että saa mieleensä eteerisen heijastuksen esikuvastaan, mutta silti jättäen salaisuudeksi että kenestä on kyse, hämyn peittoon että kuka on tuo salainen hahmo tuolla taustalla. Mutta kenties onnistuin vangitsemaan jotain tekstiini, joka kertoo paljon, mutta paljastamatta mitään. Mutta samalla on todella antoisaa kirjoittaa, mutta samalla käyttää hieman taiteellista vapautta ja tehdä vähän verbaalista ristiaallokkoa kirjoitukseen, joka samalla hämmentää kirjoittajaansa, mutta toivottavasti myös lukijaansa.

Hauskahan se on kirjoittajana viedä toisinaan lukijansa hiihtämään soratielle suksilla, juomaan kaljaa Sälinkään Siwan takapihalle paikallisten kyläjuoppojen viinanhuuruiseen hampuusin maailmaan tai kirjoittaa toinen toistaan huonompia vitsiksi tarkoitettuja arvostelukyvyttömiä juttuja, samalla kun ruudun toisessa päässä lukija raastaa hiuksiaan ja peittää silmänsä kädellään peittääkseen myötähäpeänsä. Kirjoittajan on helppo kirjoittaa mitä haluaa ja olla sanovinaan jotain, mutta jättäen todelliset ajatukset oman itsensä tietoon ja nauraa hykärtäen muka jollekkin sukkeluudelle, ja naureskellen itsekseen, että huomaako joku kenties piilomerkityksen tekstistä. Tai kokien pientä jännityksensekaista paniikkia, että kuinka monella tavalla sanai voidaan tulkita. Ne kun ovat vain pötköön ladottuja sanoja satunnaisessa järjestyksessä.

Omistettu nimimerkille "Schinus molle"

Kirjoittamisen jälkeistä kirjainkrapulaa potien,
-Juska-

P.S. Vesa Keskinen, älä haasta minua oikeuteen