keskiviikko 8. lokakuuta 2014

#Anteeksi; Kiusaaminen ja A2:n kiusaamisilta

TV2, A2-ilta ja aiheena Koulukiusaaminen. Katsoin ohjelman jälkilähetyksenä puolilta öin Yle Areenasta ja harvoin on mikään saanut samanlaisen tunteiden vuoristoradan aikaan. Oikeastaan aihe poltteli mielessä todella mielenkiintoiselta, kun kuulin jostain muutamaa päivää etukäteen että tulevana tiistai-iltana keskusteltaisiin aiheesta, joka koskettaa myös itseäni. Olen kokenut peruskouluaikanani eri asteista kiusaamista aikanaan. Osa on ollut lievää, osa hyvinkin raakaa. Ajatuksia, muistoja ja tunteita tuli jälkilähetyksen aikana aika paljon, oikeastaan yllättävänkin paljon. Ensimmäiset kiusaamiskokemukset ovat 15-16 takaa, eli ensimmäiseltä luokalta. 

Olin ensimmäisellä luokalla arka, hiljainen, pelokaskin, hieman ujo ja rauhallinen pikkupoika, aika kiltin näköinen. Olin pienessä, hyvin pienessä kyläkoulussa, jossa kaikki tunsivat tasan tarkkaan toisensa. Ei ehkä vielä ensimmäisinä koulupäivinä, mutta kuitenkin hyvin nopeasti. Jossain vaiheessa ensimmäistä luokkaa minua alettiin nimitellä, nälviä, kiusoitella ja härnätä, en enää muista onneksi mitään nimityksiä tai sanoja. Oikeastaan mieleen on jäänyt nyt vain itseäni lähinnä naurattava juttu. Vuotta vanhempi poika heitti ilmaan kävyn ja sanoi "Tossa on sun muna". Monet sanat tuntuivat herkästä pojasta aika pahalta, kiusaaminen ei ollut kovin rankkaa, mutta olin ainoa härkkimisen kohde ja minua uhattiin vetää turpaan. En tiennyt kiusaamiselleni mitään syytä, mutta silti vain ja ainoastaan minä valikoitui uhriksi. Kiusaaminen kuitenkin loppui, kun sain sanottua asiasta kotona, ja vanhempani kertoivat opettajalle, joka oli vanhemmilleni tuttu, ja asia loppui sitten aika lailla siihen. Vähän aikaa sain sietää kyräilyä vanhemmilta pojilta, mutta lopulta se hiipui kuitenkin. Nimittely ja syrjiminen tuntuivat epäoikeudenmukaisilta ja kohtuuttomilta, en ymmärtänyt että mistä kiusaaminen johtui, ja etsin syitä lähinnä itsestäni. Kuitenkaan en omalla käytökselläni ollut tietoisesti provosoinut ketään. Tästä ei kuitenkaan ole kovin syviä sielun haavoja jäänyt, mutta kuitenkin koin olevani erilainen kuin muut. Tietynlaista toiseutta tunsin koko ala-asteen ajan johtuen ehkä siitä, että asuimme syrjässä, perheemme ei ollut paikkakuntalaisia eikä ns. kyläläisiä.

Ala-aste on jäänyt kuitenkin mieleen kuitenkin päälimmäiseksi ihan mukiinmenevänä aikana. Kuitenkin harppaus yhdestä eteläisen Suomen pienimmistä kyläkouluista muutaman sadan oppilaan kokoiseen yläasteeseen ei ollutkaan kovin helppo. Syrjäkyliltä keskustaan ja lintukotomaisesta ympäristöstä kovaan yläastemaailmaan oli henkisesti aika iso harppaus. Vaihdoin ennen yläasteen alkua luokkaa, joten minun ei tarvitsisi olla suoranaisissa tekemisissä ala-asteen luokan kanssa, sillä viimeisillä ala-asteen luokilla minulla oli vatkuvaa vääntämistä yhden luokkalaiseni kanssa, joten puhtaalta pöydältä aloittaminen tuntui parhaimmalta vaihtoehdolta. Uudella luokallani oli useita ennestään tuttuja ihmisiä ja kavereita. Näkymät yläasteen aloittamiselle olivat sangen valoisat  ennakkoon. Yläasteeni oli moderni, monissa asioissa huomattavan edistyksellinen ja aktiivinen kiusaamisen torjumisessa, näin koulu itseään mainosti ja siltä kaikki vaikutti. Koulu oli toiminut 7. luokkaa aloitellessani vasta 6 vuotta, joten kaikki vaikutti todella hyvältä.

 Mutta jouduin kuitenkin kerran viikossa menemään kuitenkin vanhan luokkani kanssa puukäsityön sekä kotitalouden tunnit alkuperäisen luokkani kanssa, joten jouduin kuitenkin tekemisiin vanhojen luokkalaisteni kanssa. Tämä johtui byrokratiasta ja kaikki listat eivät olleet päivittyneet ajantasaisiksi. Tätä oli toisaalta vain kerran viikossa, joten maailman ei siitä pitäisi kaatua. Aloitus uudessa koulussa oli sangen mainio, olin rohkea, olin aika sosiaalinen ja yritin tutustua uuteen luokkaani. Kaikki näytti olevan mallillaan ja hetken sitä olikin, mutta sitten kotitaloustunnilla ryhmäni eräs poika alkoi käyttäytymään todella epäkohteliaasti minua kohtaan, oltuaan ensimäisellä tunnilla sangen hurmaava ja mukava. Sama poika kuulemma juonsi jotain televisio-ohjelmaa, josta hän leveili aika paljon. Kotitaloustunnilla hän keskittyi buustaamaan omaa egoaan, halailemaan ja lirkuttelemaan tytöille ja dissaamaan minua ja erästä toista poikaa, joka oli vähän avuton keittiössä, ja joka punastui hyvin helposti, oli hiukan pyöreä ikäisekseen ja ehkä sellainen vähän herkkä poika. 

"Tiivii-staar" alkoi mustamaalaamaan minua ja ilkeilemään ihan jatkuvalla syötöllä, puukäsityössä ryhmän kovanaamat ja TV-star sekä vanha luokkalainen alkoivat jauhamaan minusta paskaa, jota jatkui oikeastaan melkein koko vuosi, aina silloin kun opettaja ei ollut paikalla. Selvisin kuitenkin puukäsityötunneista ihan kohtalaisen helpolla, lukuun ottamatta muutamaa nyrkiniskua, joita eräs nuorisorikollisen alku jakoi lähietäisyydeltä aina välillä pelotellakseen. Muistan kuitenkin ainaisen epävarmuuden, jota koin aina ennen puukäsityöntunteja, sillä koskaan en tiennyt, mitä tuleman piti. Yleensä perjantait olivat viikon paskin päivä, koska silloin koko päivä meni käsitöissä ja köksässä. Pääsin kuitenkin helpommalla, kuin ehkä kaikkein huonoimmassa sosiaalisessa asemassa ollut poika. Käsityöluokassa oli jollakin jäänyt kesken viidakkoveitsi(?), jolla pari ryhmän poikaa keksivät jätkäporukan suureksi iloksi alkaa jahtaamaan veitsen sekä eläimellisen taistelukarjunnan sekä mielipuolisen ilmeen kanssa tuota raukkaa. Sivusta vain seurasin tuota, onnellisena siitä että itse vältin tuon. En itse säikkynyt samalla tavalla, vaikka ymmärrän täysin tuon homman aiheuttaman paniikin.

Kotitalouden tunnillta pullataikinaani laitettiin suolaa, joten pullani maistuivat pahalle, ja sekös kiusaajia nauratti. Kotitalousluokkia oli kaksi, joista väki kulki välillä luokkien välillä, ilman lupaa tietysti. Eräs kiusaajien keksimä huvitus oli läiskiä esiliinojen nauhoilla tuota toista kiusattua. Itse säästyin pahemmilta läiskinnöiltä, tai oikeastaan ei tuota voinut läiskimiseski kutsua. Oikea termi on ruoskiminen. Sillä mitä terävämpi ruoskaisu, sitä isompi tuskanhuuto, josta tietysti sitä suurempi mielihyvä kiusaajille. Tämä luokassa tapahtuva mielivalta korostui keväällä, sillä köksänopettaja vaihtui joulun tienoilla, mutta muutos oli pahempaan päin. Vaikka ehkä opettajana opettajaksi tuli pätevämpi, mutta pedagogina muutos oli huonoon suuntaan. Oikeastaan en voi vielä tänäkään päivänä hyväksyä sitä, että kotitalouden opettaja näki ja kuuli merkittävän osan mitä luokassa tapahtui. Näin useasti, kun keski-ikäinen kotitalouden opettaja näki, kuinka "ruoska" sivalsi, mutta hän ei reagoinut mitenkään. Tämä tuntuu vielä tänäkin päivänä oikeusmurhalta. Luokassa vallitsi täysi vidakon laki. Oikeastaan kunniotukseni meni koko kouluun seitsemännen luokan lopussa, kun koulun kevätjuhlassa jaettiin hymypatsas. Patsas jaettiin tuolle TV-staralle, joka oli kenties koulun kaksinaamaisin oppilas. Opettajalle hän oli kieli ruskeana ja miellytti minkä kerkesi, hymyili oikein mairesti, mutta oli täysi perseenreikä ja yksi pahimpia henkisiä kiusaajia koko koulussa.

Kuitenkin tätä pahempaa oli luvassa omassa luokassani, jossa ei kuitenkaan ollut viidakkoveistä tai esiliinoja. Luokassani oli 4-5 henkilöä, jotka olivat kaikki minua vastaan ja kiusasivat minua 7-8-ajan. Väliin mahtui myös välillä seesteisempiä jaksoja, jolloin sain olla enemmän rauhassa, mutta nimittely, syrjiminen, nälviminen, pois-sulkeminen, fyysinen väkivalta, jatkuva haukkuminen ja lyttääminen alkoivat jossain 7- luokan alkuvaiheilla. Tätä paskaa jatkui kaksi vuotta. Menestyin siitä huolimatta oikeastaan aika hyvin koulussa, en lintsannut koskaan ja olin keskimääräistä tunnollisempi koulussa. En osaa silti sanoa miksi valikoiduin uhriksi. Olen ihan normaalin näköinen, normaalin kokoinen, pukeuduin normaalisti ja tytöt ihastuivat 7-luokkalaiseen pikku-Juuhaniin ja monet pitivät minusta, minulla oli aina koulun ulkopuolella kavereita ja koulun ulkopuolella ei koskaan ollut ongelmia. Kotona sain olla oma itseni ja kuitenkin kestin vain kaiken. Tiesin, että tämä loppuu viimeistään kun pääsen 9.luokalta. En enää ollut arka tai ujo kuten ensimmäisellä luokalla, vaan avoin, sanavalmis ja rauhallinen. Kuitenkin sain kuulla päivästä toiseen olla "vitun homo", hinttari, homonnäköinen, oksettava... Tai oikeastaan en enää muista miksikä minua haukuttiin, koska kiusaamisen alkamisesta on kuitenkin 10 vuotta. Oikeastaan mikä minussa oli vikana, oli etten oikein ehkä tajunnut yläasteen lainalaisuuksia vaan olin ehkä henkisesti vähän pikkuvanha, minulla meni koulu hyvin ja minulla oli tulevaisuuden suunnitelmia. En ollut ehkä tarpeeksi cool ja tarpeeksi kova. En myöskään oikein tiennyt mitä odottaa koko yläasteesta sinne mennessäni. Sosiaalinen asemani vaan meni niin heikoksi, että olin se, jolle sai syytää kaikki loukkaavat sanat ja jota sai muksia jos siltä tuntui. Useat kaverini kääntyivät minua vastaan ja alkoivat sorsia samalla tavalla minua, koska se tuntui olevan luonnon laki että "nössöjä" sai kohdella niin huonosti kuin vain julkeaa.

Ehkä täytyy sanoa, että olen aika lahjakas suustani, joten hiljaa oleminen ei ole oikein koskaan sopinut minulle, joten ehkä vastaan sanominen on ollut se, josta kiusaajat provosoituvat. Koska usein kun minua kiusattiin, puolustauduin suullani, mutta sillä oikeastaan vain kerjäsin vain verta nenästäni. Puolustukseni kun oli aina avoin hyökkäys. En monesti lopettanut pään aukomista, koska hiljaa olemisella ja päänaukomisella ei ollut kovin suurta merkitystä kohteluuni. Minua kohdeltiin huonosti, vaikka olisin koettanut olla hiljaa ja vain ignoorata kaikki solvaukset. 7. luokan keväällä jouduin tahtomattani nyrkkitappeluun, kun luokkani kovanaama ärhenteli minulle koko aamun, lyöden minua kerran. Löin takasin, mutta parin lyönnin vaihdon jälkeen sama heppu sitten löi minua kasvoihin/päähän/leukaan/ohimolle, en enää muista. Tästä sitten alkoi nyrkkitappelu, jossa en enää jaksanut välittää mahdollisista jälkseuraamuksistani, olin niin kyllästynyt kaikkeen. Parin molemminpuolisen nyrkin iskun jälkeen (päähän) jäin alakynteen ja kaaduin maahan. 

Luokkalaiseni tuli väliin, jolloin tappelu saatiin taltutettua. Opettaja saatiin paikalle kesken välitunnin ja hommaa alettiin selvittää. Myöhemmin sain tietää, että tuo nyrkki-yrkki oli ala-asteella tapellut nyrkkeineensä aikaisemminkin ja hänelle päähän lyöminen oli siis tuttua. Minua vietiin rehtorin puhutteluun, samalla tunsin poskipäiden/ohimon kohdalla kasvavan patin, samalla kun itkunsekainen tie vei kohti pääkallopaikkaa. Jouduimme molemmat rehtorin puhutteluun ja hommaa alettiin selvitellä. Kiusaamistapauksia selviteltiin 7-8- luokkien aikana muistaakseni 2-3 kertaa, mutta kaikki olivat yksittäistapauksia, ja koin, että kaikkea kokemaani vähäteltiin, enkä osannut vaatia oikeuksiani, saati sanoa mitä kaikkea olin kokenut. Koin että olin ehkä ansainnut tämän, tämä on normaalia ja että kestän tämän. Nyrkiniskut ei jäänyt ainoaksi, mutta tämä oli pahin kommellus. Eri opettajat näkivät, kun minua kolautettiin polvella takaraivoon ja lyötiin nyrkillä naamaan kesken enkun tunnin. Näihin puututtiin heti, kuraattori otti asiakkaikseen osan kiusaajista ja jotain kiusaamisen estämiseksi tehtiin. Kuitenkin minua riuhdottiin, minuun käytiin muutamaan kertaan käsiksi ja aina en voinut olla varma fyysisestä koskemattomuudesta. Joskus minut uhattiin tappaa tai hakata. Mutta kiusaaminen ei kokonaan loppunut missään vaiheessa. "Anteeksipyynnöt" vaihtuivat kyräilyyn, mutta se ei loppunut missään vaiheessa.

Sitten on tietysti henkinen väkivalta. Katseet, eleet ja kehonkieli. Niilläkin voi osoittaa, kuinka paljon halveksuu toista ihmistä. Kuitenkin myös se, kuinka muu luokka hyväksyy kiusaamisen tai ei puutu siihen tarpeeksi on todella nöyryyttävää. Miksi minun kanssani ei kukaan halua olla? Olen kuin spitaalinen, minuun ei haluta olla missään yhteydessä, minua vältellään kuin ruttoa ja useamman kuin yhden kerran olen saanut etsiä reppuani milloin mistäkin, milloin löytäen sen jostain kaapin päältä, milloin täynnä vessapaperia, milloin penaalini on kasteltu, milloin tulen myöhässä tunnille vain siitä syystä, että etsin reppuani. Avun pyytäminen on vaikeaa, tai se tuntuu mahdottomalta. Jos kerron, minut hakataan. Tai kaadetaan portaissa. Jos puhun, minua ei oteta vakavasti vaan katsotaan kuin kehitysvammaista, jonka sanomista ei halutakkaan edes ymmärtää tai sitten matkitaan puhetta, korostaen jollain mielikuvituksellisella äänellä. Kuitenkin koulun jälkeen saatetaan olla puheväleissä, jopa ystävällisiä. Tai sitten tukistetaan ja heitetään hattua bussin takaosassa. Arvostellaan ääneen. Olen huomannut, kuinka tarkasti vaistoaa, jos itsestä puhutaan jossain sivummalla. Ja kuinka neuroottinen olo siitä tulee, kun on herkistynyt kuulemaan kuinka miljoonannen kerran minun vastenmielisyydestäni puhutaan.

Kuitenkaan tarinani ei ole edes kaikkein rankimmasta päästä. Minua on kuitenkin kiusattu vain niin pieni osa peruskouluajastani. Vaihdoin yläastetta siirtyessäni yläasteelle. En siksi, että minua kiusattiin, vaan koska perheeni muutti toiselle paikkakunnalle. Kun tajusin, että ympäristö ja yläaste vaihtuivat, huokaisin helpotuksesta. Minun ei tarvisi_enää_koskaan_ikinä_nähdä kiusaajiani, minun ei tarvitsisi olla missään tekemisissä kenenkään kanssa yläasteestani ja voisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Yhdeksäs luokka sujui kohtalaisen ongelmitta, tulin toimeen koulun kovisten kanssa ja sulauduin massaan kohtalaisen hyvin, vaikka olin uusi luokassa ja paikkakunnalla. Kukaan ei tiennyt, että olin ”vitun homo” ja kiusattu kaksi edellistä vuotta. Minussa ei siis ehkä olisi mitään vikaa. Kuitenkin en silti voi hyväksyä sitä, miten heikoilla kiusattu on kouluelämässä. Kaikki eivät saa olla koulussa rauhassa. Joidenkin koskemattomuutta saa rikkoa ja heitä saa lyödä. Heille saa tehdä väkivaltaa. Heihin saa käyttää mitä mielikuvituksellisempia haukkumasanoja, yleisimpinä varmaan homo, läski, huora, rillipää, neekeri näin muutamia mainitakseni. Heitä ei oikein puolusta kukaan, sillä heidät on lyöty niin maihin, ettei sieltä oikein nousta enää omin avuin. Jos kaikki hyväksyvät joidenkin mielivaltaisen kohtelun ja auktoriteetit ja ammattilaiset eivät näe tai eivät tiedä tai hiljaa hyväksyvät kaiken, ei koulukiusatulla ole juuri kapista kulkukoiraa parempi osa.

En osaa sanoa, kuinka pahat jäljet minulle on kiusaamisesta jäänyt. Sanotaanko näin, että olen käynyt peruskoulun extreme-version. Sellaisen, jossa ei toimi oikeus ja moraali. Jossa minulla ei ole mitään arvoa. Mitä tästä on seurannut tähän päivään? En oikeen osaa sanoa. Olen periaatteessa antanut kiusaajilleni anteeksi, sillä he ovat säälittäviä. En anna heidän sanomisien tai tekemisien vaikuttaa enää elämääni, sillä jos olisin heille katkera niin mielestäni se olisi sama kuin heillä olisi vieläkin valtaa elämääni ja he voisivat kiusata minua menneisyyden haamuina. Kuitenkin naurahdan halveksuen kouluni kiusaamisen vastaiselle linjalle. Kaikki juhlapuheet ja hienot sanat kiusaamisen vastaisuudesta ovat kaikki pelkkää paskaa. Kiusaamiseni estämiseksi koetettiin kyllä tehdä jotain ja siihen puututtiinkin, mutta vaikutus ei ollut pysyvä ja vaikutukset kosmeettisia. Koska en koskaan myöntänyt kiusaamista tai jos myönsin, vähättelin niitä. Sisulla ja omin voimin, läpi harmaan kiven. Kuitenkin, olen vahvempi kuin kiusaajani. Minua ei saatu nujerrettua. Kiusaaminen on kuitenkin heijastunut kasvukipuina nuoruudessa. Itsetunto on ollut aika heikko ja oma kuva kehostani on ollut pitkään negatiivinen. Minulla puhkesi lukiossa paniikkihäiriö, joka saattaa olla osaltaan koulutraumoista peräisin. Kuitenkin sekin on jo taakse jäänyttä elämää. Koin, ettei minussa ollut hirveästi hyvää ja koin pitkään olevani vastenmielinen ja lukiossa ajauduin pellen rooliin, koska sillä sai positiivista huomiota ja sosiaalinen asemani oli parempi, koska olin aika hauska. Juttunani pidettiin yläasteella joskus aika ihmeellisinä, mutta siitä on vuosien mittaan kasvanut ehkä parhain aseeni, nimittäin persoonallinen huumori. Yläasteella en ehkä osannut vielä käyttää sitä, joka saattoi johtaa siihen että minua pidettiin friikkinä. Tai sillä pystyi laskemaan leikkiä kiusaajista, jotka eivät kestäneet sitä, jos heidät saattoi outoon valoon sanoilla. Joten siitä sai jälkeenpäin kärsiä. Mutta nykyään huumori on elämässäni yksi kantava voima.

Oikeastaan itsetunnon ja siitä, mitä itsestäni ajattelen, sekä oman itseni kehittymisen kannalta kiusaaminen on ehkä jättänyt jälkensä. Olen aina kuitenkin onnistunut säilyttämään jonkinlaisen oman arvon tunnon itsessäni, minua ei edes pahimpina aikoina saatu nujerrettua ja luotin, että tulevaisuudessa minun ei enää tarvitse kestää tällaista. Myös se, että jonakin päivänä näytän, on saanut jaksamaan vaikeimpina aikoina. Epävarmuus ja oman identiteetin uudelleenrakentaminen ovat olleet aika hankalia asioita, mutta en osaa sanoa kuinka iso osa nuoruuden aikuistumisprosessi ja kiusaaminen ovat sitten loppujen lopuksi vaikuttaneet. Ehkä ajatus siitä, ettei koskaan kelpaa tai siitä että ettei osaa mitään ovat peruja kiusaamisesta. Kuitenkin koen, että olen kohtalaisen tasapainoinen nuori mies ja minulla on ollut kuitenkin ihan hyvä elämä, vaikka minua on kiusattu rankastikin. Minulle kuuluu ihan normaalia elämää, opiskelen yliopistossa ja olen ihan tyytyväinen nykyiseen elämääni. Kuitenkin vielä vuosien jälkeenkin, vaikka en anna kokemusteni hirveästi vaikuttaa nykyiseen elämääni, nosti tuo kiusaamisohjelma aika vahvasti kaikenlaisia tunteita pintaan. Vihaa kaikkia kiusaajia, toisten alistajia kohtaan. Vihaa omaa kiusaajia kohtaan ja vihaa kouluväkivallan mahdollistavaa järjestelmää vastaan. Vihaa kaikkia niitä, jotka ovat niin tunnekylmiä että pystyvät kiusaamaan. 

Surua kaikkien kiusattujen puolesta. Surua niiden puolesta, jotka eivät ole kestäneet ja ovat vaurioituneet pahemmin kuin minä. Surua. Myötätuntoa. Iloa, että asiasta puhutaan. Melkein kyyneleitä, kun eräs kiusaamiseen osallistunut pyysi puhelimitse kiusatulta kyynelin anteeksi. Toivoisin, että edes yksi kiusaajistani ymmärtäisi pyytää anteeksi. Mutta halveksin heitä. He ovat säälittäviä. Todella raukkamaisia. Mutta teitte minusta oikeastaan aika paljon vahvemman. Nyt kestäisin aika hyvin, ehkä niin hyvin että minun olisi hyvin helppo olla kiusaaja, koska tietäisin miten sen saa tuntumaan kaikkein pahimmalta. Mutta haluaisin olla se, joka tulisi väliin. Puuttuisi. Sillä niin monet eivät sitä uskalla tehdä. Ja se on melkein anteeksiantamatonta. Niin monet näkivät, miten minua kohdeltiin, mutta kenties puhuivat siitä että se on kamalaa, mutta konkreettisesti se ei ainakaan näkynyt elämässäni mitenkään jos sellaista oli. Mutta kiusaajilleni haluaisin sanoa, että ette edes onnistuneet nujertamaan minua kiusatessanne. Huonosti kiusattu (rasvaista naurua). Teitte minusta vain vahvemman, ehkä vaikeamman kautta mutta aika tehokkaasti.


Samalla tuntuu aika julkisuustempulta joidenkin entisten kiusaajien puhua kiusaamisesta ja saarnata sen pahuudesta. Mutta ehkä järkeä on kuitenkin onneksi sen verran tullut päähän, että edes ymmärtää mitä on tehnyt. Joidenkin tyhmyydestä ja aikuiseksi kasvamisesta joutuu vain toiset maksamaan aika kovaa hintaa. Mutta tulin, näin ja voitin, minua ei nujerrettu, vaan olen kuin soturi, joka on palannut taistelukentältä, vaikka verille ja haavoille lyötynä, mutta terveenä ja arpisena sankarina takaisin kotiin. Olen ihan mukavannäköinen, vantteran miehen kokoinen, mukava, sydämellinen, huumorintajuinen ja mitäköhän kaikkea muuta, en vitun homo, oksettava, läski, finninaama… Jos tästä tarinasta on jollekkin jotain hyötyä, niin kannatti kirjoittaa keskellä yötä pitkä kertomus kiusaamisesta ja siitä selviämisestä. Kaikkea en varmastikaan ole kertonut ja kaikkea ei enää edes muistakaan, mutta toisinaan tunteet vain tulevat vieläkin tuolta ajalta pintaan. Sen verran syvälle se kuitenkin on sattunut. 

Kaikesta huolimatta onnellinen,
-Juska-

Edit. Jälkikirjoituksena mainittakoon, että mahdolliset tekstissä ilmenevät kirjoitusvirheet ja mahdollisesti yöllisen kirjoittelun vuoksi tekstissä saattaa olla ajatuskatkoksia, mutta kun oli asiaa niin piti kirjoittaa luomet puolitangossa :D

tiistai 30. syyskuuta 2014

Reissumuisteloita. Portugaliin --->

Ajattelin kirjoitella näin jälkikäteen mieleenjääneitä hetkiä Interrail-reissustani halki läntisen Euroopan. Takana on yksi interrail-reissu jo takana, joten matkustustapa on jo tuttu ennestään ja tiesi suurinpiirtein mitä on edessä. Oikeastaan en tiedä, onko se hyvä vai huono juttu, koska on enemmän rohkeutta ja tietää miten asiat toimivat, mutta sellainen mahan pohjassa kutkuttava jännitys ja uuden äärellä olemisen fiilis puuttuvat. Junalippu kourassa ja lennot buukattu Helsinki-Vantaalta Faroon, Etelä-Portugaliin, usean tunnin välilasku vain Arlandassa. Olin pakkaillut lainarinkkaani pitkin viikkoa valmiiksi (Kiitos lainasta, palautan pian) kaikkea tarpeellista, ja näin jälkikäteen aivan liikaa vaatteita. Shortseja, teepaitoja jne. Rinkkaan kannatti ottaa kaikki se, mitä matkan aikana voisi olla tarpeellista ja kaikki pakollinen, joita tarvitaan elämään. Mutta kaikki, mitä voisi ostaa matkan varrelta, kannattaa jättää kotia, koska kaikki mitä otat mukaan, on kannettava rinkassa. Ja jokainen ylimääräinen asia lisää rinkan painoa ja se tietää hikoilua, ainakin Etelän maissa. Joten partavaahdot, shampoot ja monet kulutushyödykkeet kannattaa ostaa halvalla vasta halpamaista, mikäli ensimmäinen maa on halpamaa. Eli pakkaa shampoot jos lähdet ensimmäiseksi Sveitsiin, niin ei tarvitse olla rasvatukkaisena reissaajana kun ei raaski ostaa Sveitsin kalliilla frangeilla ylihintaista shampoota. Reissun ennakkosuunnitelmina oli aloittaa Portugalista, ensin pari ensimmäistä päivää Farossa, jonka jälkeen kohti Lissabonia ja edelleen Portoon, joista olimme varanneet ennakkoon hostellit. Siihen suunnitelmat melkein loppuivatkin, muutama must-kohde eri paikoissa läntisessä Euroopassa, Madrid ja Barcelona olivat mielissä Espanjan puolelta, mutta ei oikeastaan sen enempää. Liikoja suunnittelematta on paras, koska edelliseltä reissulta olin oppinut että koska muutokset ovat mahdollisia tai oikeastaan todennäköisiä, niin suotta sitä kuluttaa aikaa tarkkaan suunnittelemiseen, oikeastaan suunnittelu on enemmän reaktiivista, eli suunta ja seuraavat kohteet tulee kyllä siellä matkan aikana.
Arlandassa välilaskulla ja Portugali kone odottelemassa
Lähestymässä Espanjaa kaiketi... Pilviverhot odotettu ja taivaansininen meri(?) alla ja pieniä pilviä

Pakkaushässäkkää Faron kentällä

Kutakuinkin kaikki rinkkaan tarvittava meni kokoon aika helposti, uutena hankintana hommasimme potkulaudat Clas Ohlssonilta, sellaiset metalliset pienipyöräiset potkulaudat joita näkee joskus lapsilla. Idean sain eräästä interrail-youtubevideosta, jossa jotkut nuoret travellerit reilasivat potkulaudoilla, joten suhteellisen hyvät, aikusta kestävät ja näppärän oloset potkulaudat vaan rinkkaan kiinni. Lauta ei edes paina ehkä reilua kiloa enempää, joten rinkan kanssa ei pitäisi missään tapauksessa tulla ongelmia painorajojen kanssa lentoasemalla. Ellen pakannut kahvakuulaa mukaan, mutta en omista sellaista, niin kahvakuulan unohtaminen rinkkaan on aika epätodennäköistä. Minulla alkoi lähtöviikon alussa 6 viikon palkallinen kesäloma, joten aika luonnollinen sauma lähteä johonkin reissuun, kavereiden ollessa töissä, koulussa, armeijassa & muissa velvollisuuksissa, joten mitäpä minä Suomessa pyörittelisin peukkuja itsekseni. Pientä stressiahdiftufta aiheutti oikeastaan se, että maaginen merenrantakesäkämppämme piti tyhjentää omista roinista, kuljettaa ne reissun ajaksi säilöön himaan ja miettiä kaikkien tavaroiden sijoittaminen, mitä tarvin reissuun, mitä tavaroita ennen lähtöä vielä mutta en ajatellut ottaa mukaan ja mitkä suoraan säilöön. Joten pientä logistista projektia. Kämpän tyhjennyshässäkässä onnistuin vielä saamaan muistamisen Helsingin pysäköinninvalvontaorganisaatiolta, josta tietysti sain itkupotkuraivarit ja itsekseen mesoamista... Jätin parkkisakon vain autoon, koska eräpäivä olisi vasta hamasissa tulevaisuudessa reissun jälkeen. Josta tietysti valitin vielä, jos sitä vaikka saisi rahansa takaisin, tai vähintään jotain hommia stadilaisille konttorirotille. Mutta se siitä.
Farolainen rafla ja romuaterialle 

Viimeiseksi yöksi vielä kavereille yökylään, jossa yöunet jäivät todella lyhyeen, lentoasemalle kun on kuitenkin puolen tunnin ajomatka ja asemalla on hyvä olla ajoissa. Hölmöläisenä en ostanut tarpeeksi evästä lentoa varten lentoaseman Salepasta, mutta vähän aamupalan jatketta sieltä lisää kuitenkin. Turvatarkastus ja tavaroiden jättö sujui ilman nyrkkitappelua ja ilman voimasanoja. Potkulaudat menivät kuulemma omalla vastuulla rinkan mukana, mutta sepäs sopii, koska todennäköisesti laudalle aiheutuneet vahingot ovat pienempiä kuin laudan muiden matkatavaroille aiheuttaneet vahingot. Tai ajatuksena ei ollut turmella muiden matkatavaroita, mutta en oikein jaksanut uskoa että lauta nyt kovin pahasti voisi turmeltua matkalla. Tai kyllä se vähän oli ottanut osumaa, sen verran kovakouraista matkatavaroiden käsittely ilmeisesti on. Joku oli pikkunälkäänsä puraissut ilmeisesti potkulautani vaahtomuovisesta käsikahvastani biitin. Mutta toisaalta, se ei rullailuun vaikuttanut mitään, rollerini vaan on nyt se on tunnistemerkattu. Reissukaverini potkuri ei ollut saanut näkyvää vauriota, mutta ilmeisesti johonkin sekin oli kolahtanut, sen verran jäykempi oli ohjaus verrattuna meikäläisen potkuriin. Lennon odottelu sujui aika väsyneen apaattisissa tunnelmissa, joten siitä aamupöhnästä ei oikein ole jäänyt mieleen mitään ihmeellistä. Lento Arlandaan kestäisi vain vajaan tunnin, joten pienet torkut kerkeisi korkeintaan ottaa. Joten pilvien ihailua ja työpaikan bongausta lähdössä, ja käsinojien puristamista rystyset valkoisina lentoon lähdössä... ( :D) 

Arlandaan lensimme yli ruotsalaisen saariston, meri jäi taakse ja Tukholma näkyi kauempana lentokoneen ikkunasta ja laskeutuminen sinne mäntyjen keskelle Arlandaan, jossa vain terminaaliin ja tutkailemaan ensimmäiseksi tax-freen ja pikaisesti paikat, mutta terminaali olikin todella pieni, joten sitten vain sängylle lankuttamaan ja kärsimään päänsärystä, joka johtui liian lyhyistä ja huonolaatuisista yöunista. Lentoaseman hinnat olivat ryöstöä, joten ruokaa ei oikein raaskinut ostaa, lukuunottamatta muutamaaa hedelmää, joita tuli sitten pikkunälkään vedettyä. Aika kului rasittavan hitaasti Arlandassa, olisikohan 4,5 vai 5 tuntia aikaa, jotta lento kohti Faroa lähtisi. Ulkona lämpömittari näytti jotain aivan kauheita lukemia, kylmempää kuin nyt Suomessa syyskuun puolessa välissä. Forecan mukaan perillä olisi 28-29 astetta, joten lämpötila olisi lähes tuplasti verrattuna Arlandaan. Ennen lentoa vielä Arlandan ryöstöhinnoilla muutama hedelmä evääksi mukaan, jotta jaksaa iltaan asti, lento on kuitenkin vasta alkuillasta perillä, joten aika pienellä ravinnolla pitäisi jaksaa. Käsimatkatavaroissa minulla oli kuitenkin pa$kanmakuisia proteiinipatukoita (en ole koskaan maistanut p.$...aa mutta voin kuvitella sen maistuvan tuolle) joten hätäravintoa on kuitenkin, joka toimisi jonkinlaisena ateriankorvikkeena. Lentoon lähdettiin ja pitkä ja puuduttavahan se oli, pilvistä Eurooppaa oli aika tylsää katsella, oikeastaan Espanja-Portugalin huudeilla alkoi vasta nähdä alas maahan ja silloinkin aurinko häikäsi heijastuen siivestä ärsyttävästi, ettei maisemia oikein tullut tihrustettua.
Faron esikaupunkia. Täällä on joka paikassa koiria.

Mun kulkupeli

Vihdoin kone alkoi menettää korkeuttaan, Atlantti siinsi jo edessä ja taloja sekä rantaa alkoi näkyä yhä enemmän. Laskeuduimme jonkun suon ylitse lähelle merta olevalle lentoasemalle. Laskeutuminen sujui muistaakseni ihan hyvin, ei mitään hirveää hämminkiä, paitsi aina kun pyörät osuvat maahan niin aina sitä vähän säpsähtää. Siirryimme hirveän isoon lentokenttäbussiin, jossa jengi näytti jo aika portugalilaisilta ja lyhyen matkan jälkeen olimmekin jo terminaalilla. Lyhyen odottelun jälkeen saatiin pakaasit ja pienellä jännityksellä odottaen että onko kaikki mukana rinkassa. Sieltä rinkat tulivatkin, omasta makuupussi ja retkipatja irtoamaisillaan ja pikatarkastuksen jälkeen huomasin potkulautani ottaneen vähän damagea, sarven vaahtomuovisesta kädensijasta joku oli puraissut palasen. Pakattiin rinkat ja hävitinkin jo reissukaverini melkein heti aluksi. Rullailin potkulaudalla sisällä terminaalissa ja pois, sinne missä ihmiset odottivat matkalaisia. Koetin pälyillä ihmismassasta Pöödiä (reissukaveriani) mutta en nähnyt häntä missään. Kärsimättömän odotuksen jälkeen joidenkin minuuttien jälkeen Pöödi saapuikin sitten perässä. En ollutkaan huomannut häntä, vaikka oli ollut ihan vieressä. Pikakelaus että mitä tehdään, etsitäänkö safkapaikka ja lähetään kohti keskustaa laudoilla. Muistin suurin piirtein miten kartasta pitäisi mennä keskustaan ja ei muuta kuin pääovesta ulos ja potkulaudoilla kuumaan Portugaliin liikenteen sekaan. Meininki oli kuin peuralla ajovaloissa, ulospääsy ei löytynyt heti mutta pienen hakemisen jälkeen löydettiin tie pois terminaaleilta ja kohti karunoloista kaupunkia päin katua pitkin, portugalilaisten huutaessa meille hävyttömyyksiä ohi ajavista mopoista ja autoista, hirveässä soijassa heti alkuun ja lyhyen etsimisen jälkeen kolmanteen vastaantulleeseen raflaan, pari ensimmäistä oli joko epäilyttävän karuja tai sitten kalapaikka, joka haisi pahalle. Ja sitten vain tilaamaan kielimuurin takaa jotain syötävää pitkän lennon jälkeen. Kuvan perusteella vain annos ja sönkäten wannabe-portugalilla annoksen nimen. Sellanen hellyttävä täti-ihminen teki meille ruuat, mutta salaattia ei annokseen kuitenkaan löytynyt, vaikka kuvassa sellainen oli. En jaksanut siitä huomauttaa. Mutta nyt ollaan pojjaat ulkomailla, kaukana kotoa... 4200km Google Mapsin mukaan ja kaikki on hassua. Mitä on edessä, siitä ei ole vielä mitään käryä.
Valtatien varrelta

Faro ja alkuilta

Nyt jo jälkeenpäin Suomen syksyssä Portugalia kaihotenkin,
-Juska-