Höpötyksiä

Silloin kun Nukku-Matti on tehnyt ilmeisesti oharit ja sängyssä pyöriminen alkaa turhauttaa, on hyvä käyttää aikansa johonkin muuhun, esimerkiksi blogin kirjoittamiseen. Jo se, että se ryökäleen unihiippari ei ole suvainnut tehdä duuniaan meinaa jo tässä vähän turhauttaa, mutta osittain tästä saa syyttää myös itseään. Ostin nimittäin melatoniinia, jota saa ilman reseptiä apteekista. Melatoniini on ns. unihormoni, jota elimistö tuottaa kyllä itsekkin, hämärä ja pimeä saavat elimistön tuottamaan illalla kautta yöllä sitä, jolloin alkaa unettaa ja nukahdamme. Mutta jostakin syystä uni on viime aikoina antanut odotuttaa odottajaansa, joten pientä nukahdusdopingia koetin.

Kävin lataamassa dösäkortin ja kiparilla Neymar oli saanut stylistikonsultaatiota. Karskit viikset ja rillit on näemmä Barcan taiturille ilmestynyt.

Mutta ei ole todellista! Tajuan, että unohdin muovipussin jossa nukahdustropit olivat, totta kai kyläpaikkaan! Tuskastuttavaa. Nuoruusiän dementiaa...? En tiedä johtuuko vuoden ajasta vai mistä, mutta usealla muullakin on some-tutkailun perusteella nyt viime aikoina ollut pientä haastetta saada siitä unen päästä kiinni. Onkohan Nuksumasan työolot kunnossa? Palkkaus? Onko Masa lakossa? Oliskohan kenties aika vaihtaa nukku-Masa vaikka Nukku-Mauriin kun ei tunnu hommat toimivan? Jostain nettisivuilta luin, että jokainen kärsii nukahdusropleemista jossain vaiheessa elämäänsä. Mulla se näköjään tuli tähän vaiheeseen. Aiemmin uni tuli suhteellisen nopeasti tai silloin tällöin luonnollisesti huonompia unia mutta täällä sitä kasvatellaan silmien alle pandan renkaita.

Aloitin kasvissyönnin.Tampereen toinen kansallisruoka siipien lisäksi eli ristikkoperunat, tässä bbq-versiona. Ja noiden nakkien lihapitoisuus on vitsi.

Se siitä uniavautumisesta. Alkaa olla taas se aika vuodesta, jolloin akuutti ikäkriisi alkaa puskemaan pintaan. Nimittäin vajaan parin viikon perästä sitä ainakin ajokorttia vilkaisemalla toteaa, että siitä on taas yksi kokonainen vuosi enemmän syntymästä kuin viime vuonna. Mutta tajusin, että minähän olen nuorempi kuin koskaan! Ikääntyminen ei tunnu vielä missään! Juhuu! Sitä paitsi ihminen on niin nuori kuin tuntee olevansa. Paitsi en sentään niin nuori kuitenkaan. Tuntuu ehkä pari vuotta nuoremmalle, ehkä sitä on vähän säyseämpi vain ja pari hauskaa juttua on kerennyt kurkata enemmän kuin Juska pari vuotta sitten. Elämää on vielä edessä, jos vain haluaa.

Moralisoikaa.

Toisaalta kun ikänumero kasvaa numerolla, alkaa toisaalta olla vanhuudenvaivojakin. Rasitusastma eikun vaiva polvessa, nuoruusiän dementia, ikäkriisi ja viimeisimpänä matkakuume! Kauheita vaivoja. Haluisko joku ostaa puolet mun omaisuudesta että saisin vähän reissubudjettia? Tosta pyykkikori, toimiva, 5€. Katsastamaton, ilman talvirenkaita, tollanen tumman sininen, kansi vähän rikki mutta ajaa varmasti asiansa ilman asianajajaa.

Tai 10 kappaletta messuilta ja muista tapahtumista kertyneitä mainoskuulakärkikyniä? Läpikuultava Reuman sairaala-kynä? Perussuomalaiset kynä puolueen omilla väreillä? Tällänen vähän kulunut kynä, jossa teksti on jo kulunut, siinä lukee www.rok...k...s...jotakin... Eli rokkikynä. Halvalla lähtee. 50 senttiä per kynä, saa tinkiä. Pitää varmaan laittaa tori.fi:n myyntiin ;)

Uusinta uutta Pariisin catwalkeilta, hirttosilmukka hubarissa.

Se on ihmeellistä tämä elämä, en voi muutakaan oikein todeta. Varsinkin kun sitä hiffaa katsoa jostain hauskasta näkökulmasta. Naurua riittää. Tähän blogiin yritän kirjoitella joitan omia hassutuksia.

 

Oli niin oksettavan näköistä, että otin kuvan. Munavoin tekoa synttärikemuissa.

 Tänään sain todistaa surullista tapahtumaa meidän taloyhtiön pihassa. Olin viemässä roskia roskikseen aamuseltaan, kun pompahdin varmaan metrin ilmaan kun yhtäkkiä siinä maassa nökötti hengettömänä talitintti. Räpsäsin kuvan ja siihen tuli viereen naapuriradun mamma. Siinä sitten kummasteltiin, ihmiteltiin ja surkuteltiin yhdessä linnun surullist kohtaloa. Reppana heittänyt veivinsä keskelle asvalttia. Naapurin täti otti minusta esimerkkiä ja napsasi linnusta myös kuvan. Mitä me tehdään tälle? Ratkaisuna sitten hain taloyhtiön varastosta lapparin ja pidettiin sille pienimuotoiset hautajaiset. Sinne pensaan juureen sai tämä talitintti viimeisen leposijansa. Oli niin raukan näköinen, että myötätunnosta sitten kapsautin lapioon tavaraa ja peittelin hiekkasoralla pikkulinnun sinne puskan juureen. Siellä lepää.

Näihin surullisiin tunnelmiin täytyy päätellä tätä kirjoitusta. Elämä on julmaa, totesimme naapurin tädin kanssa.

Mutta en viitsi lopettaa surullisesti joten täytyy mainita että ilokseni olen saanut seurata blogini tilastoja myhäillen kuinka monet ovat käyneet tätä lukemassa. Toivottavasti olette pitäneet väkerryksistäni. Kiitos ja anteeksi.

-Juska-